Ensimmäinen työviikko

Ensimmäinen työviikkoni Berliinissä alkoi kaoottisesti. Olin sopinut aikaisemmalla viikolla, että Fiona lähettää sähköpostia viikonlopun aikana ja kertoo mihin osoitteeseen minun on mentävä. Työskentelemme siis joko Fionan hattuliikkeessä tai hänen partnerinsa, Hansin, toimistolla toisessa kaupunginosassa. He eivät osanneet ennen viikonloppua päättää, mihin tulisin, joten jäin odottelemaan postia aiheesta.

Ja minähän odotin. Ja odotin. Ja odotin. Kunnes tuli sunnuntai-ilta ja olin jo menossa nukkumaan, eikä mitään viestiä mistään kuulunut. Niinpä lähetin itse vielä viestin sähköpostin kautta, toivoen, että aamulla siihen joku olisi kuitenkin jo vastannut.

Turha toivo. Lähdin kotoa tietämättä kumpaan osoitteeseen. Lopulta päätin mennä liikkeeseen, sillä tiesin missä se oli ja ainakin Fiona olisi siellä. Laitoin tahtomattani kännykän datankin päälle siltä varalta, että saisin sähköpostin vaikkapa bussissa, jolloin voisin vielä vaihtaa suuntaa. Matkassa, kirjaimellisesti, oli vielä kuitenkin mutkia.

Olin jo aikaisemmin kertonut heille viime viikon julkisten tilanteestamme - meidän kotipysäkkimme, ja sitä ympäröivien pysäkkien, asemat eivät olleet korjausten vuoksi käytössäa alkuviikosta, joten tramit korvattiin busseilla. Turha varmaan kertoa, että yksikerroksinen bussi, joka yleensä vielä tuli harvemmin kuin monta kertaa pidemmät tramit, oli aina tupaten täynnä. Ensimmäisenä päivänä en yksinkertaisesti monen muun kanssa mahtunut ensimmäisen bussin kyytiin. Seuraavaa tietenkin sai odotella kauan. Lopulta 10 min matka kesti bussissa noin 40 min. Lopulta normaali 45 minuutin työmatka kesti melkein kaksi tuntia. Toisin sanoen, olin ensimmäisenä päivänä tunnin myöhässä.

Tramit on mahtavia... silloin kun ne toimii.

Eikä siinä vielä kaikki! Kun astuin yhdentoista aikaan sisään liikkeeseen, Fiona oli juuri kirjoittamassa minulle sähköpostia kertoakseen, että minun kannattaisi mennä Hansin toimistolle. Liikkeestä toimistolle on noin puolen tunnin matka. Mahtava ensivaikutelma siis!

Lopulta jäin kuitenkin liikkeeseen, jonne toinen harjoittelija, Svenja, sekä Hans tulivat muutaman tunnin päästä. Sen aikana latasin läppärilleni ArchiCadin sekä Photoshopin, sillä tiesin tarvitsevani niitä myöhemmin. (Samaan aikaan rukoilin, että pelkkään kevyeen surffailuun ostettu kone edes jaksaisi pyörittää kyseisiä ohjelmia.)

En ehtinyt näkemään yhtäkään julkkista, vaikka kuuleman mukaan monen hattutilaus oli juuri valmistunut.

Kellariin tulevien vessojen seinät on rakennettu jo.

Loppupäivän istuimme koneella ja teimme vähän vessojen pohjaa, mutta ei siitä lopulta tullut mitään. Kävimme myös katsomassa tien toisella puolella olevan teatterin tiloja ja rakennustyömaata. Lähdin kotiin seitsemältä, uupuneena ja vähän hämilläni. Minulla ei ollut oikein mitään käsitystä siitä, mitä tulisin tekemään.

(Ja niin - tietenkin myös kotimatka kesti 1,5 h, joka tuntui varsin mukavalta väsyneenä ja nälissään.)

Seuraavat pari pävää olin edelleen myöhässä, vaikka lähdinkin kotoa aikaisemmin. Tulimme joka päivä Hansin toimistolle renderöimään. Toisin sanoen rakensimme ArchiCadiin miesten ja naisten vessakoppien pohjat, jotka sitten printtasimme 3D-kuvina ulos.

Kreuzberg on melko nättiä aluetta! Tässä työpaikkani.

Sisäpihan sisäpihalta sisään... taas.

Ja ylimpään kerrokseen. Hienot näkymät kattoikkunasta.

Tämä oli sinänsä mukavaa, sillä olin käyttänyt kyseistä ohjelmaa koulussa ja kaikki oli tuttua. Loppuviikosta se alkoi tosin jo käydä taakaksi. Svenja, jonka kanssa olimme kahdestaan koko viikon (sillä Englannin kuningatar oli käymässä ja tietenkin Fionalla oli sen vuoksi kova kiire tehdä hattuja ja mennä hänen puutarhajuhliinsa), ei osannut käyttää ohjelmia yhtä hyvin kuin minä. Kun kävi ilmi, että koneeni ei jaksanut renderöidä suuriksi käyviä kuvia, jouduimme työskentelemään melkein koko ajan yhtä aikaa hänen Macbookillaan. Koska Svenja ei ollut yhtä edistynyt Archicadin (tai Photoshopin - jota onneksi voin käyttää omalla koneellani) käyttäjä, istuin pitkän aikaa vain vieressä katsoen ja neuvoen.

ArchiCad-näkymäni.

Hän piti järjestelystä, koska oppi niin paljon uutta ja tarpeellista, mutta minulle aika ehti käymään tylsäksi. Onneksi kävimme välillä kuvaamassa aitoja materiaaleja ja niistä syntyviä varjoja, jotka sitten siirsimme 3D-mallinnukseen, joten aivan toimeettomana en joutunut istumaan.

Nyt kun ensimmäinen viikko onkin ohi ja voin viikonlopun jälkeen mietiskellä asiaa kunnolla, voinkin sanoa, että työ on ihan mukavaa. Svenja on oikein mukava ja kiltti, hänen kanssaan tulemme hyvin toimeen. Toivoisin silti, että voisimme jakaa työt paremmin keskenämme, koska saisin enemmän aikaan koneella yksin. Tuntuu myös hieman hölmöltä, että kaksi ihmistä tekee samaa asiaa, kun yksikin voisi sen tehdä. Kai siis haluaisi olla tehokkaampi kaiken kaikkiaan.

Olen myös huomannut, että projektista puuttuu tehokkuus muiltakin osin. Menemättä liikaa yksityiskohtiin voin kuitenkin todeta, että itse toivoisin muilta suurempaa ammattitaitoa. Tai ainakin halua vaikuttaa enemmän ammattimaisilta. Itse kohteessa on myös kummallisia asioita, kuten esimerkiksi minimaalisen kokoiset oviaukot, vaikka normaalikokoisetkin mahtuisivat. Tai epätoivoinen halu löytää laattoja, jotka luokitukseltaan Suomen oloissa tulisivat vain todella raskaaseen teollisuuskäyttöön. Kuinka paljon voin huomauttaa näistä asioista? Uskooko kukaan minun ammattitaitoani, jos vain totean että asia on näin (Suomessa)? Svenja toivoo, että olisin rehellinen mielipiteissäni mitä tulee tyyliin, mutta todellisuudessa tyylikin on jo pitkälti määritelty. Miten voisin todeta sen, että jos huoneen kaikki pinnat ovat tummansinistä lattiasta kattoon, tilasta ei mitenkään voi tulla "lämmin"? Sininen on kylmä väri. Ei lämmin. Jos laitat tilaan todella keltaisen valaistuksen, teidän sininen huoneenne on pian vihreä.

Toisaalta, takana on vasta ensimmäinen viikko. En ole ehtinyt tutustumaan Svenjan lisäksi muihin, koska kiirettä on liikkeessä pitänyt. Jännityksellä odotan saanko parempia tehtäviä tai voinko edes toteuttaa ne tehtävät, jotka saan, enemmän tehokkaasti ja tarkasti. Tiimissä työskentely on mukavaa, mutta vielä siihen ei ehkä ole löynyt meidän kohdallamme kunnon rytmiä.