Iltapäivälle ostettujen lentolippujen
turvin lähdin kotoa vasta puolenpäivän aikoihin. Täydellisessä
maailmassa tämä tietysti olisi tarkoittanut kunnon yöunia ja
virkeää mieltä, mutta luonnollisesti kummastakin oli puutetta
ennen matkaa. Matkustin täysinäisellä bussilla Helsinki-Vantaalle
(ja koin myötätuntoa pahoinvoivaa ja oksennuksenpartaalla olevaa
tyttöä kohtaan) ja sain taas muistutuksen siitä, miksi
lentokentällä ei välttämättä tarvitsisi olla niin aikaisin.
Vaikka sähläsin hetken check-in-laitteen kanssa tulostaessani
ruumaan menevälle laukulle tarralappua, istuin kentälletulohetken
jälkeen jo vartin päästä portilla. Silti pari kertaa aikaisemmin
matkustellessa on mennyt asiat turhan hilkulle liikenteen vuoksi,
enkä yksinkertaisesti uskaltanut, taaskaan, ottaa sitä riskiä,
että bussi olisi myöhässä tai rikki tai peruttu tai... Niinpä
istuin ensimmäisen tunnin kiinni töpselissä, ennen kuin samalla
lennolla myös Suomesta tuleva tyttö, Ina, saapui paikalle. Hän
kävi sattumoisin saman koulun kuin minäkin, vaikka valmistuikin eri
alalta.
Itse lento oli mitä nopein ja
yksinkertaisin. Finnairilla lentäessä välillä jo unohti menevänsä
ulkomaille, kun kaikki mustikkamehusta lähtien tarjoiltiin suomeksi.
Tuntui myös käsittämättömältä, että himpun verran vähemmässä
ajassa, kuin olin matkustanut Turusta Helsinkiin, pääsin Suomesta
toiseen maahan. Pitäisi ilmeisesti lentää välillä muuallekin
kuin USA:n puolelle, kun nämä lennot ovat näin älyttömän
lyhyitä! Ehdin kyllästyä vain kerran ja silloinkin koneen lehteä
selailemalla loppuaika kului kuin – kyllä – siivin!
Olin jo paria päivää aikaisemmin
tutkaillut lämpötilatilanteen ja odotusten mukaisesti koneesta ulos
astuessa meidät vastaanotti lämmin kesätuuli. Matkalaukkuja
odotellessa tuulen puute vaihtui kuitenkin äkkiä tukalaksi hieksi,
joka ei lähtenyt pois vasta kuin auringon laskettua suihkuni
jälkeen. (Tai kenties kävin suihkussa auringonlaskun jälkeen.)
Inan kanssa painiskelimme hetken matkakortin ostamisen kanssa (kun
samalla juoksin sisään ja ulos ja sisään ja ulos
lentokenttärakennuksesta, että sain WI-FI:n kautta What'sAppin
kautta yhteyden neuvojaamme), ja sain saman tien myös turistin
leiman otsaani kun en jostain syystä ymmärtänyt, että masiina
hyväksyi vain yhden kappaleen jokaista setelilaatua kerrallaan –
en siis voinut maksaa 79 euroa maksavaa lippua kahdella viidenkympin
setelillä. Sitä pääsi joku ystävällinen saksalaissetäkin
minulle vielä rahanippu kädessä selittämään. Kävi tosin ilmi,
että hän oli asiaan perehtynyt työntekijä, jolta sain roposiini
vaihtoseteleitä.
Matkakortin kirpaistessa kuukauden
matkakassasta lovin pääsimme nauttimaan Berliinin kattavan julkisen
liikenteen ilmastoiduista paikoista. Ensin bussilla keskustaan, jos
sen nyt voi näin ilmaista, ja siitä vanhan Itä-Berliinin puolella
edelleen toimivan Tramin eli ratikan kyytiin. Vastassa meitä oli
Saksan yhteistyökumppanimme Katharine, hänen tyttärensä,
aikaisemmin päivällä Suomesta saapunut Jenna, ja Inan
perhesijoituksen äiti. Ina läksi uuden äitinsä kanssa
vastapäiseen suuntaan kun me muut kävelimme muutaman minuutin ajan
pysäkiltä uudelle asunnolle. Matkan aikana Katharina vaihtoi kielen
saksaksi ja tätä jatkui aina siihen asti kun hän oli kertonut
kaiken tarvittavan tulevista päivistä ja ojentanut minullekin
seuraavien kuukauksien kotiavaimeni. Olen varma tämän johtuvan
Katharinan tavasta puhua hitaasti ja harkiten, sillä hän on
jatkuvasti ulkomaalaisten nuoren kanssa työnsä puolesta
tekemisissä, mutta ymmärsin ainakin hyvän 90 % kaikesta hänen
sanomastaan, josta henkisesti onnittelin itseäni. Bussissa
istuessani en tosin ymmärtänyt kuin joka kymmenennen sanan
vierustoverin kertomuksista, joten en turhaan vielä innostu tästä
prosenttimäärästä.
Asuntomme sijaitsee siis Weissenseen
alueella. Tässä yhteisasunnossa on minun ja Jennan lisäksi viisi
muuta henkilöä tällä hetkellä – neljä tyttöä ja yksi poika,
joista olen tavannut kaksi henkilöä. Asunto itsessään ei ole sen
erikoisempi, saamme nauttia kokolattiamatosta varpaittemme alla
märkätiloja lukuunottamatta kaikkialla sekä ikkunoiden
ulkopuolelle sijoitetuista pimennysverhoista. En tosiaan tiedä miten
muuten niitä edes kutsua. Ensimmäiset kaksi viikkoa Jenna ja minä
asumme samassa huoneessa, jonka jälkeen ilmeisesti joku muuttaa pois
ja saan oman huoneen loppuajaksi.
Nopean, mutta sisällöllisesti melko
typerän, kauppareissun jälkeen päivä olikin pian jo pulkassa.
Nälkä on melkein koko ajan, edelleen, ja vesi maistuu oudolta.
Tyynyt ovat valtavan suuria neliöitä ja ötököitä lentelee
avoimista ikkunoista kuolemaansa vähän väliä. Tavarat ovat
kuitenkin toistaiseksi paikoillaan ja kännykkä kotoisasti
latauksessa, joten nyt on aika käydä nukkumaan. Saa nähdä missä
sitä aamulla luulee olevansa.
Gute Nacht.
0 sanoi niin:
Lähetä kommentti