Ensimmäinen päivä Berliinissä

Tänään, tiistaina, ei toki ole ensimmäinen päiväni Berliinissä. Saavuimme lauantaina klo 17 lennolla, joten jo neljäs päivä on meneillään. Ensimmäiset kolme päivää elin kuitenkin ilman internettiä, joten tässä tulee koneelle valmiiksi ensimmäisenä päivänä kirjoittamaani tekstiä:

Iltapäivälle ostettujen lentolippujen turvin lähdin kotoa vasta puolenpäivän aikoihin. Täydellisessä maailmassa tämä tietysti olisi tarkoittanut kunnon yöunia ja virkeää mieltä, mutta luonnollisesti kummastakin oli puutetta ennen matkaa. Matkustin täysinäisellä bussilla Helsinki-Vantaalle (ja koin myötätuntoa pahoinvoivaa ja oksennuksenpartaalla olevaa tyttöä kohtaan) ja sain taas muistutuksen siitä, miksi lentokentällä ei välttämättä tarvitsisi olla niin aikaisin. Vaikka sähläsin hetken check-in-laitteen kanssa tulostaessani ruumaan menevälle laukulle tarralappua, istuin kentälletulohetken jälkeen jo vartin päästä portilla. Silti pari kertaa aikaisemmin matkustellessa on mennyt asiat turhan hilkulle liikenteen vuoksi, enkä yksinkertaisesti uskaltanut, taaskaan, ottaa sitä riskiä, että bussi olisi myöhässä tai rikki tai peruttu tai... Niinpä istuin ensimmäisen tunnin kiinni töpselissä, ennen kuin samalla lennolla myös Suomesta tuleva tyttö, Ina, saapui paikalle. Hän kävi sattumoisin saman koulun kuin minäkin, vaikka valmistuikin eri alalta.

Itse lento oli mitä nopein ja yksinkertaisin. Finnairilla lentäessä välillä jo unohti menevänsä ulkomaille, kun kaikki mustikkamehusta lähtien tarjoiltiin suomeksi. Tuntui myös käsittämättömältä, että himpun verran vähemmässä ajassa, kuin olin matkustanut Turusta Helsinkiin, pääsin Suomesta toiseen maahan. Pitäisi ilmeisesti lentää välillä muuallekin kuin USA:n puolelle, kun nämä lennot ovat näin älyttömän lyhyitä! Ehdin kyllästyä vain kerran ja silloinkin koneen lehteä selailemalla loppuaika kului kuin – kyllä – siivin!

Olin jo paria päivää aikaisemmin tutkaillut lämpötilatilanteen ja odotusten mukaisesti koneesta ulos astuessa meidät vastaanotti lämmin kesätuuli. Matkalaukkuja odotellessa tuulen puute vaihtui kuitenkin äkkiä tukalaksi hieksi, joka ei lähtenyt pois vasta kuin auringon laskettua suihkuni jälkeen. (Tai kenties kävin suihkussa auringonlaskun jälkeen.) Inan kanssa painiskelimme hetken matkakortin ostamisen kanssa (kun samalla juoksin sisään ja ulos ja sisään ja ulos lentokenttärakennuksesta, että sain WI-FI:n kautta What'sAppin kautta yhteyden neuvojaamme), ja sain saman tien myös turistin leiman otsaani kun en jostain syystä ymmärtänyt, että masiina hyväksyi vain yhden kappaleen jokaista setelilaatua kerrallaan – en siis voinut maksaa 79 euroa maksavaa lippua kahdella viidenkympin setelillä. Sitä pääsi joku ystävällinen saksalaissetäkin minulle vielä rahanippu kädessä selittämään. Kävi tosin ilmi, että hän oli asiaan perehtynyt työntekijä, jolta sain roposiini vaihtoseteleitä.

Matkakortin kirpaistessa kuukauden matkakassasta lovin pääsimme nauttimaan Berliinin kattavan julkisen liikenteen ilmastoiduista paikoista. Ensin bussilla keskustaan, jos sen nyt voi näin ilmaista, ja siitä vanhan Itä-Berliinin puolella edelleen toimivan Tramin eli ratikan kyytiin. Vastassa meitä oli Saksan yhteistyökumppanimme Katharine, hänen tyttärensä, aikaisemmin päivällä Suomesta saapunut Jenna, ja Inan perhesijoituksen äiti. Ina läksi uuden äitinsä kanssa vastapäiseen suuntaan kun me muut kävelimme muutaman minuutin ajan pysäkiltä uudelle asunnolle. Matkan aikana Katharina vaihtoi kielen saksaksi ja tätä jatkui aina siihen asti kun hän oli kertonut kaiken tarvittavan tulevista päivistä ja ojentanut minullekin seuraavien kuukauksien kotiavaimeni. Olen varma tämän johtuvan Katharinan tavasta puhua hitaasti ja harkiten, sillä hän on jatkuvasti ulkomaalaisten nuoren kanssa työnsä puolesta tekemisissä, mutta ymmärsin ainakin hyvän 90 % kaikesta hänen sanomastaan, josta henkisesti onnittelin itseäni. Bussissa istuessani en tosin ymmärtänyt kuin joka kymmenennen sanan vierustoverin kertomuksista, joten en turhaan vielä innostu tästä prosenttimäärästä.

Asuntomme sijaitsee siis Weissenseen alueella. Tässä yhteisasunnossa on minun ja Jennan lisäksi viisi muuta henkilöä tällä hetkellä – neljä tyttöä ja yksi poika, joista olen tavannut kaksi henkilöä. Asunto itsessään ei ole sen erikoisempi, saamme nauttia kokolattiamatosta varpaittemme alla märkätiloja lukuunottamatta kaikkialla sekä ikkunoiden ulkopuolelle sijoitetuista pimennysverhoista. En tosiaan tiedä miten muuten niitä edes kutsua. Ensimmäiset kaksi viikkoa Jenna ja minä asumme samassa huoneessa, jonka jälkeen ilmeisesti joku muuttaa pois ja saan oman huoneen loppuajaksi.

Nopean, mutta sisällöllisesti melko typerän, kauppareissun jälkeen päivä olikin pian jo pulkassa. Nälkä on melkein koko ajan, edelleen, ja vesi maistuu oudolta. Tyynyt ovat valtavan suuria neliöitä ja ötököitä lentelee avoimista ikkunoista kuolemaansa vähän väliä. Tavarat ovat kuitenkin toistaiseksi paikoillaan ja kännykkä kotoisasti latauksessa, joten nyt on aika käydä nukkumaan. Saa nähdä missä sitä aamulla luulee olevansa.

Gute Nacht.