Sisustussuunnittelija työharjoittelussa

2. syyskuuta 2015

Hävettää

Todella monella tuntuu olevan sellainen käsitys, että en voisi olla onnellisempi nyt, kun olen takaisin kotona, takaisin Suomessa. Täällä minulla on kaikki hyvin ja olen turvassa. Kuljen tuttuja katuja eikä tarvitse pelätä miljoonakaupungin pimeydessä. Kaupasta saa tuttuja ja turvallisia tuotteita, se varmasti tuntuu ihanalta. Iltaisin on hiljaista ja metsään voi mennä nauttimaan luonnosta. Mutta jos rehellisiä ollaan, en ole ollut näin ahdistunut kuukausiin. Ymmärrykseni ei riitä siihen, mitä täällä on kolmen kuukauden aikana tapahtunut. Enkä lähtisi edes maksusta yksin sinne metsään.

Me suomalaiset asumme juuri sellaisessa lintukodossa, kuin kuvittelemmekin. Ei tarvitse pelätä hirmumyrskyjä tai maanjäristyksiä tai mutavyöryjä ja tulvia. Emme elä sodan keskellä emmekä hullun diktaattorin alaisena. Jokainen saa osoittaa mielipiteensä, olipa se millainen hyvänsä. Jos terveys pettää, tiedämme mihin mennä. Jos työpaikka menee alta, tiedämme mistä saa apua. Opiskelu ei maksa mitään, siitä saa itse asiassa rahaa tilillensä joka kuun 4. päivä. Jokainen kasvava lapsi saa ilmaisen, lämpimän ruoan aamupäivän ruokajonon jälkeen. On todellakin onni syntyä Suomeen.

Joten miksi meistä suomalaisista on tullut niin hirvittävän julma ja epäempaattinen kansa? Miksi emme rakasta mitään niin paljon kuin rahaa? Miksi olemme kateellisia? Miksi pelkäämme kaikkea sitä, mikä ei ole tuttua ja turvallista? Kun näemme hukkuvia lapsia, silvottuja naisia, nääntyviä vanhuksia ja toisiaan lasittunein silmin tappavia miehiä, me näemme vain kaiken sen, mitä yksikin noista kärsivistä ihmisistä voisi viedä meiltä. Hävettää.

Minulta peruttiin kesällä työttömyysturva. En ole pian kahteen kuukauteen saanut penniäkään Suomen valtiolta. Muut Saksassa olleet olivat saman tilanteen edessä. Suomessa olleet sukulaiseni ja ystäväni olivat kaikki pöyristyneitä tilanteesta. Miten näin voi olla? Eikö TE-toimistolla ja KELAlla ole mitään ihmisyyttä jäljellä? Eivätkö he ymmärrä, että minunkin on maksettava laskuni ja saatava ruoka niin itseni kuin kissanikin kuppiin? Miten voi olla, että minun kärsiessäni rahattomana myönnämme sitä samaa rahaa tuntemattomille ihmisille, jotka tulevat ja vievät rakkaasta Suomestamme kaiken, joka meille kuuluu!

Järkytyin hieman kuulemastani. Itselleni tärkeät ihmiset näkivät minun ahdingossani vain oman vihansa samalla kun tililleni siirrettiin hätävaraa, jotta saan ainakin ruokaa suuhuni. Luen yhtä järkyttyneenä uutisia ja niistä kirpoavia kommentteja. Miten kukaan voi laittaa minun tilanteeni pakolaisen kanssa samalle viivalle? Tulenko minä sodan keskeltä? Olenko minä nähnyt vanhempani tapettavan silmieni edessä? Enkö ole kuullut perheestäni mitään vuosiin enkä edes tiedä olevatko he elossa? Onko äitini raiskattu, isäni kurkku villetty auki? Onko veljeni käteen työnnetty kivääri ja sanottu, että tapa oman maasi kansalaiset, koska käsken niin? Ei. Minä tiedän tismalleen missä perheeni on. Minun tililleni on siirretty rahaa, että saan ostaa kahden euron maitotölkin lähi-Siwasta. Eikö kukaan muu näe tätä eroa? Henkeäni ei ole uhattu. Pahinta mitä voi sattua on se, että joutuisin muuttamaan takaisin perheeni luokse, joka olisi häpeällistä ja tylsää näin vanhana. Tai että joutuisin ns. tappelemaan toimeentulotuen kanssa, jos kaikki muu pettää? Miten se on yhtä kuin se, että ympärilläni olisi vain kaaosta, turvattomuutta, kuolemaa ja kärsimystä? Minun suurin kärsimykseni on se, etten enää ehkä tykkääkään Skyristä. (Mutta kun se olisi niin hyvä aamupala!) Hävettää.

Tärisen siitä häpeästä kun luen ihmisten vihapuhetta ja katson uutisia. Itken, sillä en halua rakkaan kotimaani muuttuvan tällaiseksi. Miten voi olla, että omat lapsensa turvassa pitävät ihmiset eivät ymmärrä, millainen hätä toisen maan vanhemmilla on omistaan? Miten siinä vaiheessa heidän sydämensä kovettuu ja ajatukset täyttää vain yksi ajatus: mitä varten tuokin lapsi tulee ja vie minun lapseltani kaiken? Me elämmä täydellisen valheellisessa utopiassa, jonne emme kaipaa ainuttakaan ulkopuolista sitä utopiaa rikkomaan.

On täysin käsittämätöntä, miten yhtäkkiä niin suuri osa suomalaisista on päättänyt, että nämä sotaa ja vainoja paikoilevat ihmiset ovat syypää kaikkeen siihen, mikä Suomessa on nykyään huonosti. Onko kumiveneeseen kuollut istunut hallituksessamme päätöksiä tekemässä? Oliko kuorma-autoon tukehtunut se, joka hakkasi vanhuksen tai myrkytti koirat? Miten voimme ottaa eri yhteyksistä erilaisia asioita ja yhdistää ne täysin epärationaalisella tavalla toisiinsa ja väittää, että tässäpä on nyt meillä oiva syy siihen, miksi kukaan ei saa tänne täydelliseen maahan tulla? Voi, miten toivon, että jokainen Suomesta vuosien aikana lähtenyt on kokenut samanlaista vihaa uudessa kotimaassaan, sillä emmehän me voi vain ottaa antamatta joskus. Hävettää.

Vai onko kyse vain sodan mediaseksittömyydestä? Vuodatamme kyyneleitä nälkää näkeviä afrikkalaislapsia kohtaan kerran vuodessa ja lahjoitamme Planille muutaman euron ja tunnemme olomme taas hyviksi. Mutta miksipäs emme tuntisi? Ei yksikään niistä afrikkalaisista lapsista ole tulossa tänne. He pysyvät kaukana ja kärsivät silmiemme edessä vain silloin kun MTV haluaa näyttää konsertin livenä. Sotaa pakoilevista on vaikeampi tehdä kyyneliä kirvoittavia kuvia tai sitten sitä ei vain haluta edes yrittää.

Minä en pelkää syyrialaisia poikia ja miehiä. Tunnen henkilökohtaisesti neljä, jotka ovat luonteeltaan, etiikaltaan ja kokemuksiltaan sata kertaa jokaista tuntemaani suomalaista poikaa tai miestä rikkaampia. He ovat kokeneet kauheuksia, yksin, mutta he hymyilevät ja hyväksyvät ihmiset sellaisina kuin he ovat. Heidän kulttuurinsa ja uskontonsa ei pitäisi hyväksyä hiuksiaan värjäävää, mielipiteensä ääneen sanovaa, vapaaehtoisesti lapsetonta naista, joka katsoo formuloita ja pelaa pleikkaria ja haluaa kaiken lisäksi elää elämänsä toisen naisen kanssa. Mutta he olivat parhaita kavereitani ja he olivat surullisimpia kuin muut kun lähdin. Näille ihmisille emme siis olisi halunneet antaa paikkaa elämästämme, koska pelkäämme, että he tulisivat juhlimaan, raiskaamaan, viemään työpaikkamme ja kaikki velkaisen valtiomme rahat? Hävettää.

Ei kai ole ihme, että kaikki nämä syyrialaiset tiesivät, että Suomeen ei kannattanut lähteä turvaa etsimään. Ei, vaikka sieltä olisi saanut enemmän rahaa elämiseen kuin muualta. Jopa he tiesivät, että suomalaiset eivät ole ymmärtäväinen ja ystävällinen kansa. Maineemme ulkomailla on kaikkea muuta kuin mairitteleva. Ja ilmiselvästi se on meille kaikille täysin okei. Eihän meidän tarvitse miellyttää kuin itsejämme. Jos suomalaiset saisivat päättää, elisimme kuin entisaikojen Japani – rajat suljettuina, historia kauniiksi omasta päästämme keksittynä. Olisimme Suomi-neidon muotoinen vankila ja se olisi ihanaa.

Eilen annoin kassillisen vanhoja lasten VHS-kasetteja herttaisen oloiselle suomalaiselle miehelle, joka halusi näyttää niitä pienelle lapselleen. Ennen pikaista tapaamistamme tarkistin hänen Facebook-sivunsa. Joka ikinen viesti ja linkitetty uutinen oli sävyltään uhkaava, rasistinen ja väkivaltainen. Pelkäsin sitä lempeästi puhuvaa miestä paljon enemmän kuin kertaakaan Berliinissä ketään. Siellä en kokenut pelkoa koskaan. Täällä häpeä, pelko, epätoivo ja ahdistus ovat ainoat tunteet mitä olen tuntenut siitä hetkestä lähtien, kun istuin Helsinki-Vantaalta lähtevään junaan.


Mitä täällä on oikein tapahtunut? Kuka päätti pilata rakkaan Suomeni? Hävettää!
Copyright: Kissakarhu. Sisällön tarjoaa Blogger.