Ihan tavallinen päivä

Live-tiedoitus: Olen Suomessa. Nukuin yöni pehmeällä sängyllä ja täydellisellä tyynyllä, silittelin kissaa ja join täydellisen ihanaa vettä.

Berliini-elämä ei silti blogin osalta ole vielä täysin ohi. Kotiinsaapumisen kunniaksi muistutan vielä aivosolujani siitä, millainen ihan tavallinen päivä Saksassa oli.


Joku keskiviikko:

1. Kello soi kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Joskus herään soittoon, joskus jo aikaisemmin. Koska työpaikalla on alettu tarjota yhteistä aamupalaa, ei aamutoimiin jää meikkausta kummempaa.

2. Antonplatzin tram-pysäkille M4:ää odottamaan.

3. Alexanderplatzilla tram vaihtuu S-bahniin, joka on yleensä melko täynnä, mutta useimmiten ainakin puolessa välissä matkaa löydän penkin. (Berliiniläiset eivät neljän paikoilla nouse pois tieltä, jos haluat pois junasta ennen vieressä istuvaa - he siirtävät polviaan vähän sivummalle ja itse pitää puikkelehtia pois.)

4. Zoologischer Gartenin pysäkillä vaihdan tunnelin kautta U-bahniin, joka tämän kesän aikana oli U12. Matka omalle pysäkilleni on 2 min ja kestää vain yhden pysäkin välin.

5. Strasse des 17. Juni 152 on TU-Berlinin osoite. Kun kävelen suojatien yli, käännän katseen oikealle ja näen Siegessäulen (Saksan yhdisttumissotien kunniaksi pystytetty muistomerkki) kimaltelevan kultaisena auringossa aamun helleauringossa.

6. Pääsen luokkaan, yleensä olen yksi niistä harvoista, jotka ovat tulleet ajoissa. Turvakengät ja muut kamppeet päälle, sillä tänään on tiedossa puuosien hiontaa.

7. Jossain vaiheessa on liian nälkä ja on pakko lähteä arkkitehtuurirakennuksen kahvilaan. Tarjolla on saksalaisia kotiruokia tai täytettyjä leipiä, pieniä vihersalaatteja, maustettua bulguria tai rahkaa marjoilla. Juomaksi löytyy erilaisia limppareita, olusia, kahvia ja maitojuomia.

8. Takaisin luokkaan, tällä kertaa saan vaihtaa hiekkapaperin hiontakoneeseen, jolloin puupölyä on vähemmän kasvoilla ja vaatteilla.

7. Toisen kerroksen käytävää pitää kävellä edes takaisin. Metallityöpaja on kellarikerroksessa, kahvila ensimmäisessä.

8. Vihdoin kello alkaa käydä kuutta. Jotkut jäävät vielä kouluun jatkamaan hiottujen osien öljyämistä tai uusien sahaamista. Öljyjen hajut ja ilmastoimaton huone pölyineen tekee olosta todella heikon.

7. Taas U12 on täynnä. Aamun reitti takaperin takaisin menee onneksi päivisin nopeammin kuin aamuisin. (Vaikka kännykästä onkin aina akku sen verran loppu, että musiikkia ei enää voi kuunnella.)

8. Alexanderplatzin legendaariset maamerkit ja turistinähtävyydet ovat osa jokapäiväistä elämää. En ehtinyt käydä TV-tornissa tai sopia tapaamista kellon alle, mutta onneksi tuhannet ihmiset tekevät niin puolestani yhden päivän aikana.

9. Vihdoin Antonplatzilla! Mahlerstrassea eteen päin, alkaa väsyttää ja hiki valuu otsaa pitkin. Taas 30-astetta lämmintä, onneksi kuitenkin tuulee, kuten melkein joka ikinen päivä.

10. La Paz -ravintolan kukkia on häiriköity. Epäilen niiden olevan meidän naapurien lasten älynväläyksiä. Henkilökunta näköjään toivoo, että aggressiot purettaisiin muualle kuin heidän kukkasiinsa.

11. Kotona. Jalat eivät ole ainoa ruumiinosa, jotka hikoavat. Pakko mennä suihkuun. Kämppiksen laittamat ohjeet joka ikisessä huoneessa lähinnä ärsyttävä - kuvitteleeko hän, että olen tyhmä? Koitan olla lukematta ohjelappusia ne nähdessäni, koska muuten vain ärsyttäisi koko ajan.

12. Suihkun jälkeen väsyttää vielä enemmän. Pakko ottaa pienet päiväunet. Hakkaan tyynyä eri asentoihin ja huomaan, että hiljalleen alan tottua epämukavan tyynyn kanssa nukkumiseen. Joka kerran käytän sitä eri tavalla, mutta näin väsyneenä uni tulee silmään missä asennossa vain.

13. Tulee nälkä. En jaksa lähteä Aldiin, jonne on jonkin verran matkaa. Tekstaan Jennalle: "Pitäis käydä Kaiser'sissa, tuutko mukaan?" Lähdemme turkoosit Rossmannin kauppakassit kädessä hulmuten kohti kallista kauppaa. Ostan nälissäni kaikenlaista turhaa: mansikkamaitoa, jogurttia, leipää, sipsejä, suklaata, ehkä valmislasagnea tai kolmileivän. Arvellaan Jennan kanssa kassalla paljon ostokset tulevat tekemään. Jos menee yli kympin, tietää tuhlanneensa rahaa holtittomasti.

14. Kello on kahdeksan tai yhdeksän. Laitan pyörimään jonkun ohjelman, mitä olen katsonut jo monta päivää putkeen. Tällä kertaa on meneillään viimeiset jaksot Vikingsiä. Yhtäkkiä kello onkin jo kymmenen tai yksitoista ja on hiljalleen mentävä nukkumaan. Jos vain malttaisi. Ehkä vielä yksi jakso...?

Ammatillista pohdintaa

Lähdin Berliiniin vastavalmistuneena sisustussuunnittelijana, artesaanipinssi oli ehtinyt koristaa kirjahyllyn reunaa vasta viikon kun jo istuin lentokoneessa. Tuntuu siis hieman hassulta mietiskellä tätä kesää ammatilliselsta näkökulmasta - vastahan valmistuin!

Pelkäsin hieman aluksi Allianssin hakupapereita täyttäessäni, että onko tällaiselle alalle löydettävissä töitä ja miten helposti. Nyt kun olen ollut paikan päällä lähes kokonaiset kolme kuukautta, olen saanut tietää, että valitettavasti Saksassa rakastamalleni alalle ei ole lainkaan samalla tavalla töitä kuin vaikkapa Suomessa. Omien kokemusten ja muiden kanssa rupattelun jälkeen olen todennut, että koko maa ja sen kansalaiset suhtautuvat sisustamiseen muutenkin eri tavalla suomalaisiin verrattuna. Televisiossa ei näytetä kymmentä eri sisustusohjelmaa, ihmiset eivät osaa nimetä ketään julkkissuunnittelijaa nimeltä. Ei edes alasta kiinnostuneet. Ihmiset eivät ole valmiita maksamaan siitä, että koti näyttäisi miltään muulta kuin se on aina näyttänyt.

Termiä "sisustussuunnittelija" ei muutenkaan periaatteessa ole - on vain joko stailaaja tai arkkitehti. Vaikka googlettelun tuloksena välillä löysinkin paikkoja, joiden toimeenkuvaan kuuluu sisustusarkkitehtuuri, todellisuudessa tällaista nimikettä ei ainakaan Suomeen verrattavissa ole. Kun kerroin olevani Interior Designer, suurin osa ihmisistä oletti, että olen oikeastaan asuntoja stailaava ihminen, ettei taustalla ole mitään erityistä koulutusta tai siihen ei ainakaan kuulu mitkään tekniset asiat miltään kantilta.

Niinpä oletusarvoisesti en kai saksalaisten mielestä tiennyt mitään tärkeää. Kun kerroin osaavani mittoja tai valaistusta, värioppia ja liikuntaesteisten juttuja, työnantajani niin Fiona Bennettillä kuin uudessa työpaikassanikin olivat yllättyneitä. Kaiken hyvän lisäksi tajusin, että edes he eivät tienneet näitä asioita. Yliopiston seminaarihuoneessa muiden kanssa istuessani saatoin olla ainoa, jolla oli mitään ennakkotietoa vaikkapa ruokatuolin istumakorkeudesta tai halogeenien ja led-valojen eroista. Kun ryhmiämme kiersivät apuun tulleet muut opettajat tai asiantuntijat, he luulivat, että olimme vahingossa valinneet vaikkapa oikean korkeuden ruoanlaittoon tai tarpeeksi syvän hyllyn, jotta suuretkin lautaset mahtuvat sen päälle. Kellekän ei tullut mieleen, että olimme tehneet valinnat tietoisesti.

Pitemmän päälle muiden tietämättömyys tuotti itselleni turhaa stressiä. Tuntui, että jouduin jatkuvasti avaamaan suuni, sillä muiden ratkaisut kokemiimme ongelmiin olivat monesti erittäin kummallisia tai epäkäytännöllisiä, ainakin omalta katsantokannaltani. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että stressini on turhaa sillä jatkuva suuni avaaminen ei tuottanut todellisuudessa mitään tulosta valmiisiin suunnitelmiin. Niinpä olen viimeisen viikon ajan antanut muiden hoitaa päätökset, sillä mielipiteistäni ja tiedoistani huolimatta en pysty enää lopputulokseen vaikuttamaan. Koen silti salaa pientä ylpeyttä siitä, että olen pystynyt kasvattamaan yllättävän suuren tietopankin pääni sisälle huomaamattani, jota pystyn nyt täysin luonnollisesti käyttämään. Hyvästi, RT-kortit! (Ainakin melkein.)

Olen myös huomannut, että oma sisustussilmäni, jos niin voi sanoa, on kehittnyt melko tarkaksi koulussa viettämieni vuosien jälkeen. En sanoisi, että se on ammattitaitoa, sillä kyseessähän voi olla henkilökohtaiset mielipiteetkin, mutta en tällä hetkellä pysty katsomaan projektiamme ja sanomaan rehellisesti ja ylpeänä, että lopputulos on niin hyvä kuin se näin lyhyellä aikataululla vain voi olla. On ryhmässämme muitakin, jotka kokevat jotkit yksityiskohdat yhtä huonoina kuin minäkin, mutta jostain syystä vastapuolen mielipide on jyräävä. Ymmärrän toki, että tilasta halutaan yhtenäinen, mutta tarviiko sen todella tarkoittaa sitä, että joka ikinen huonekalu ja hylly, jonka sinne rakennamme, on tismalleen samanlainen, tehty samoista materiaaleista? Joka ikisellä seinällä on samanlainen hylly, joka ikinen tuoli ja pöytä on toistensa kopioita. Kattovalaisinkin on tehty samasta vanerista ja samasta rautaputkesta kuin kaikki muukin.

Tämän viikon olin metalliryhmässä - leikkasin ja hioin ja valmistelin
pöytien metalliosia.

Mielestäni tällainen on amatöörimäinen virhe (haha!) sillä kyllä jokainen tila kaipaa koherenttiuuteen myös vastakohtia. On helppo ajatella, että jos vain valitsee kaikkialle muotokieleltään ja materiaaleiltaan samaa, onnistuu aina. Mutta kyllä jokainen tietää miltä näyttää olohuone, joka on sisustettu samalla Ikean mallistolla alusta loppuun. Entä sitten kun koko asunto on sitä samaa Ikeaa? En suostu uskomaan, että valtaosa ihmisistä pitää sitä kauniina. Välttämättä he eivät tiedä miksi, mutta jokainen aistii, että jokin sisustuksessa ei silloin miellytä. Niinpä en suostu uskomaan, että valtaosa pitää meidänkään projektiamme täydellisenä. Yksittäiset esineet ovat hienoja ja pidän niistä ja siitä, että rakennamme ne itse alusta loppuun, mutta kokonaisuuteen olisin itse kaivannut enemmän kontrastia. Mutta ei omaa mielpidettään voi ikuisesti muille motkottaa, varsinkin kun siihen vastataan "yeah, but".

Kaksi viikkoa suunniteltiin hyllyjä ja aina piti uudelleen ja uudelleen
tehdä kaikesta enemmän saman näköistä.

Mitä sitten olen oppinut? Sosiaalisuutta ja ryhmätyötaitoja. Muotoilemaan ajatukseni eri tavoin ja perustelemaan ne uudestaan ja uudestaan, olipa perustelu sitten rakennusopista otettua tai oman mielipiteen kautta omaksuttua. Olisin toivoinut oppivani vielä enemmän materiaaleista tai niiden käytöstä, mutta valitettavasti siihen en ole saanut apua tällä reissulla. Toki Fionan luona materiaalivaihtoehdot olivat erittäin moninaiset, monet niistä olivat niin omituisia, etten ollut koskaan vastaavasta kuullutkaan tai sellaista nähnytkään, mutta eivät hekään niistä mallipalaa kummempaa tiennyt.

Berliini on täynnä mielenkiintoista arkkitehtuuria, mutta rakennusten sisällä on vielä paljon tekemistä, jotta ne pääsisivät sykähdyttämään. Sitä Fiona kumppaneineen yrittävät Wintergarteniin tällä hetkellä tehdä - jotain sykähdyttävää ja erikoista. Über den Tellerrand taas haluaa lämpimän, kotoisan paikan, joka toimii hyvin heidän alati kasvavalle organisaatiolleen. Toivon todella että kummatkin projektit onnistuvat toiveissaan, vaikka todellisen harjoittelijan tapaan en ole päässyt vaikuttamaan suunnitelmien tekoon niin paljon kuin olisin halunnut. Ensimmäisessä paikassa en ollenkaan.

Uskon, että aikani Berliinissä ei ole ollut turhaa ja tästä kokemuksesta on vielä hyötyä tulevaisuudessa. On opettavaista nähdä miten muut ajattelevat. Kun siihen lisää vielä monta eri kansallisuutta erilaisista kulttuureista ja erilaisista lähtökohdista, erilaiset opinnot ja erilaiset mielipiteet, ei kokemus voi olla muuta kuin silmiä avaava. Olen huomannut omat ammatilliset vahvuuteni ja heikkouteni, ja vaikka välillä edelleen epäröin itseäni, toivon että Suomeen palaa entistä parempi sisustussuunnittelija.

Ihmetysten Top 5

On todella vaikea uskoa, että elokuuta on jo kestänyt parisen viikkoa! Suomessa koululaiset menevät jo ensimäisille koulupäivilleen ja syksy tekee tuloaan. Ja minä kun ajattelin, että 7.8. on joskus miljoonien vuosien ja päivien päästä. Se oli nimittäin päivä, jolloin läksin nopealle viikonloppumatkalle Suomeen.

Isoveljeni meni siis viime viikonloppuna naimisiin ja onnekseni pääsin käymään paikan päällä sitä todistamassa. Ensin lensin Helsinkiin, josta vaihdoin konetta vielä Ouluun, josta matkustin automatkan päähän Liminkaan. Pään sisäinen elämäni tosin ei pysynyt lainkaan maan ja kaupunkien vaihtojen mukana. Tiesin koko ajan, että olen menossa Suomeen, joka tuntui hassulta, mutta vielä hassumpaa olikin mennä Liminkaan, tuohon pieneen paikkaan josta kymmenisen vuotta sitten lähdin muille maille. Lisätään tähän vielä sukulaisia Turusta - jossa siis nykyään asun - olin jo aivan sekaisin missä olen ja mistä olen tulossa ja mihin menossa.

Kirjastovirma.fi

Hääjuhla ja mummini 80-vuotispäivällinen sujuivat kaikki oikein mukavasti, mitä nyt itse olin pitkän työviikon jälkeen väsynyt ja kipuinen. Kun sunnuntaina iltakuuden aikaan siirryin tottuneesti TXL-bussiin ja hyppäsin sen kyydistä lähimmälle S-Bahn-pysäkille, jolla pääsin lähemmäs kotia, oli kuin en olisi missään vaiheessa pois lähtenytkään. Mutta silti noinkin pieni hetki pois Berliinin sykkeestä oli erittäin tervetullutta ja oli saanut osaltaa jo unohtamaan ne pienet asiat, joita ensimmäisinä viikkoina täällä ihmettelin. Nyt onkin oiva hetki listata ensimmäinen Top 5 muistojen varalle:

- Tupakointi. Tämä yllätti sunnuntaina heti uudelleen, olin kai ehtinyt jo siihen tottua. Mutta täällä tupakansavua on mahdotonta mennä karkuun. Ihmiset pistävät tupakaksi heti tilaisuuden saatuaan, niinpä kaikki bussi- ja tram-pysäkit ovat savun peittämiä lähestulkoon aina. Ulkoilmaleffassa ympärillä ihmiset polttivat ketjussa niin, että sain parin tunnin aikana parinkymmenen vuoden edestä myrkkyjä keuhoihini. Luulin, että suomalaiset polttavat kuin korsteenit, mutta olinpa väärässä!

- Tyyny. En voi uskoa, että ehdin todella melkein jo tottua tuohon tyynyyn. Se on niin iso. Kirjaimellisesti metri kertaa metri. Suomessa tuijotin eteeni laitettua tyynyä viisi minuutta tyrmistyneenä, sillä en voinut uskoa miten pieni postimerkki se olikaan. Mutta unet olivatkin sitä paremmat. Toisin kuin tuon monsterityynyn kanssa. En vieläkään ole saanut oppituntia kyseisten tyynyjen käytöstä. Mitä me ei vain tajuta?

- Ihmisten pukeutuminen. En ole nähnyt ainuttakaan kesämiestä. En ainoitakaan vilkkuvia pakaroita. Toki tramissa tai bahnissa voi tulla vastaan jos jonkinlaista kulkijaa, joilla ei ehkä ole kaikki muumit laaksossa, mutta yleisilmeeltään berliiniläiset pukeutuvat näillä viikkoja kestävillä, yli 30-asteen helteilläkin siivosti ja normaalisti.

- Alkoholi. Sitä saa kaikkialta. Lähimarketin kassahihnan yläpuolelle on sopivasti sijoitettu Jägermeistereita, jos nyt tulisi viimehetken himo. 24/7 auki olevat Spätit ovat oikeastaan lähinnä täynnä erilaisia alkoholituotteita. Ettei nyt vain pääse vahingossakaan loppumaan kesken. Alkoholia voi myös juoda missä vain. Tekisikö mieli vähän olutta työpäivän jälkeen? Avaa pullo jo metrossa! Oletteko porukalla matkalla baariin? Istukaa viettämään aikaa pullojenne kera tramiin! Kukaan ei sano mitään eikä kukaan mulkoile ilkeästi.

- Maahanmuttajat. Melkein naurattaa lukea Suomen uutisia monikulttuurisuudesta ja sen ongelmista, rasistisista kommenteista ja maahanmuuttajavihasta, kun Suomeen verrattuna Berliinissä maahanmuuttajia on enemmän kuin sääskiä metsässä. Eikä se ole kenellekään ongelma. Kukaan ei käyttäydy heitä kohtaan vihamielisesti. Itse työskentelen maahanmuuttajien avuksi tehdyn hyväntekeväisyysorganisaation kanssa ja ihmiset - saksalaisetkin! - haluavat aivan yhtä vapaaehtoisesti ottaa osaa. Netissä maahanmuuttajille rakennettuihin leireihin etsitään lahjoituksia, joita ihmiset kantavat omakätisesti lähimmälle pisteelle. Työpaikkani maahanmuuttajat hymyilevät ja sanovat, että asuminen on vaikeaa ja kieltä vaikea oppia, mutta elämä täällä on kaiken sen pakoilemisen ja vuosien kiertolaiselämän arvoista. En sano, että jokainen berliiniläinen kokee asian näin positiivisesti, onhan kovanaamoja täälläkin, mutta yleisilmapiiri on kaukana rasismista. Julkisissa kulkuväleinssä kukaan ei mutakuonoile ketään.


Vielä olisi kolmisen viikkoa Berliini-aikaa jäljellä. Töissä kiire tiukentuu ja ihmisten stressitaso nousee, mutta toivottavasti projekti pysyy positiivisena loppuun asti! Harmi, etten pääse avajaisiin mukaan, ne kun järjestetään vasta 15.9. jolloin olen jo pari viikkoa nauttinut Turun syksystä.

Seuraavaksi lähden puimaan niitä 500+ kuvaa, joita häiden aikana ehdin kamerani kanssa tallentaa. Siinä meneekin mukavasti muutama ilta.