Kolmas päivä
Aamulla herätys seitsemältä. Yö oli
taas huonosti nukuttu – en edelleenkään tiedä mitä tämän
valtavan tyynyn kanssa pitäisi tehdä. Missä sen käyttöohjeet
ovat?! Metri kertaa metri tyynyä, joka ei ole edes kovin paksu. Koko
tyyny lyttääntyy oudosti pään alle ja niskat ovat sojossa ja voi
hyvänen aika. Taidan mennä pian kämppiksiltä kysymään, että
miten näillä on tarkoitus nukkua, koska me ei olla vielä sitä
tajuttu.
Takaisin aamuun. Tapasimme
Tram-pysäkillä neljännen suomalaisen, Tarun, joka oli edellisenä
iltana matkustanut Berliiniin ja asustelee vielä tämän viikon ajan
Inan kanssa saman perheen luona. Matka kielikouluun meni ihan hyvin,
Tramin vaihto bussiin puolessa välissä ja muutamia satoja metrejä
kävelyä.
Kielikoululle päästyämme Ina ja minä
lähdimme alkutestin tekoon. Siellä haluttiin siis selvittää
tämänhetkinen kielitaso, jotta meidät voitaisiin sijoittaa
oikeanlaiseen ryhmään. Heti kokeen eteeni saatuani tajusin, että
kuolema kai odottaa, sillä koe tuntui todella vaikealta. Olin
toukokuun alussa kertaillut vähän kielioppia ennen ensimmäistä
haastattelua, mutta sen jälkeen koko saksa oli jäänyt
auttamattomasti muiden kiireiden varjoon. Niinpä kielioppivastaukset
menivät melkein täysin kielikorvan varassa. Lopulta kävi kuitenkin
niin, että niin minä kuin Inakin menimme samaan ryhmään, jossa
opiskelijat olivat B1-tasoa. (Kuulemma olimme molemmat siinä B1 ja
B2 välissä, tosin epäilen vahvasti, että oma pääni oli siellä
helpoimman puolella reilusti. Tietämättömille siis vielä, että
tasot mitataan A1-C2-välillä, jossa C2 on kaikista edistynein.)
Ryhmässämme oli meidän lisäksemme
noin kahdeksan muuta tyyppiä ympäri maailmaa, mm. Turkista,
Meksikosta, Irakista ja Koreasta. He olivat ilmiselvästi opiskelleet jo
kauemman aikaa yhdessä, kenties saman opettajan kanssa, sillä
heidän menonsa oli melko tuttavallista ja välillä turhan
lennokastakin. Itseäni opettajan opetustyyli ei kovin paljoa
innostanut. Kurssilla puhutaan tietysti ainoastaan saksaa, mutta
opetusta oli välillä vaikea ja ärsyttäväkin seurata. Opetus
painottuu lähes täysin puhumiseen ja sen kautta kielioppiasioiden
läpikäymiseen. Tämä olisi ehkä vielä OK, ellei muiden
opiskelijoiden kautta käytävä keskustelu olisi niin vaikeaa
seurata, sillä monet eivät itseni tavoin kuitenkaan osaa lausua
saksaa aina kovin sujuvasti tai ymmärrettävästi. (En mm.
edelleenkään tiedä minkä nimisiä nämä ihmiset olivat, koska
kaikki puhuvat niin runsaalla aksentilla.) Lisäksi opettaja itse oli
persoonaltaan sellainen, että meitä kumpaakin suomalaista vähän
väliä ärsytti syystä taikka toisesta. No, kurssia on vain kaksi
viikkoa, joka ehkä on ihan hyväkin. Toisaalta se on todella
harmillista, koska en ensimmäisen päivän perusteella tule
kurssista saamaan kovin paljoa irti, ainakaan saksan opetteleun
kannalta. Onhan sitä varmasti hyödyllistä kuulla neljä tuntia
putkeen jatkuvasti, kun kotosalla puhutaan suomea tai englantia.
Suoraan kielikurssilta vaihdoin tien
toiselle puolelle Fiona Bennettin hattupuotiin. Sanoin: ”Hallo! Ich
bin Paula... aus Finnland”, ja onneksi hän vaihtoi englanniksi
koska olisin muuten jäänyt miettimään menikö prepositio edes
oikein. Haha. Se on outoa, kun periaatteessa monia asioita saksaksi
osaisi sanoa, mutta tosipaikan tullen suusta lentää ties mitä
outouksia. Sanoin mm. aikaisemmin päivällä, notta: ”Das ist
mich.” Suureksi häpeäkseni minut vielä korjattiin: ”Bin ich.”
Joo, tiedän, tosin en tiedä miksi menin sanomaan noin järkyttävän
helpon asian noin järkyttävän väärin.
Joka tapauksessa. Fionalla oli asiakas,
jota hän meni palvelemaan ja minä katselin paikkoja. Olin Suomessa
netistä jo katsellut videoita ja kuvia paikasta ja tutultahan se
näytti. Kun miehelle oltiin saatu hieno hattu tilattua, ehdimme
vaihtaa pari sanaa kun jo uusi asiakas astui sisään. Tällä kertaa
vanhempi rouvashenkilö tahtoi sukulaispoikansa juhliin jonkun pienen
hattusen. Sen piti olla sininen. (Haa! Katsokaa nyt, kyllä mä
jotain ymmärrän, vaikken puhua osaakaan.) Onneksi sen hatun
etsiminen ei kestänyt kauaakaan ja luulin jo, että pääsemme
rupattelemaan, kun joku amerikkalainen nainen halusi ehdottomasti
ostaa Fionasta kirjoitetun kirjan. Itse asiassa kolme kappaletta,
jotka Fiona nimmaro. Koka kirja on saksaksi, hän kertoili turistille
kirjasta ja näytti kuvia ja sun muuta, oli mukava asiakaspalvelia
hänen palvovalle fanilleen, joka hoki superlatiiveja puoli tuntia
putkeen. Asiakas itse oli hieman hauska tapaus, sillä hän kehuskeli
itseään ja kuuluisia ystäviään ja omia töitään media-alalla
joka toisessa lauseessa, mutta Fiona oli ystävällisen kiinnostunut
koko sen ajan.
Liikkeessä työskentelee normaalisti neljä eri tyttöö, jotka käsin tekevät hattuja paikan päällä asiakkaiden toiveiden mukaisesti. |
Vihdoin, tunnin päästä siitä kun
olin tullut, pääsimme kuitenkin juttelemaan projektista, johon olen
ottamassa osaa. Hän näytti minulle teatterin alla olevan
300-neliöisen tilan pohjakuvan, johon oikeastaan kaikki
perustoiminnot oltiin jo suunniteltu. Tajusin siinä pohjaa
katsellessan, että omat mieltymykseni ovat ehtineet asettua jo
hyvin, sillä omaan silmääni toimintoja olisi voinut
käytännöllisesti katsoen vielä parantaa. Asiakas haluaa koko
tästä vessa- ja lounge-alueesta Berliinin hienoimman, josta ei
haluta lähteä pois ja joka vetää vertoja teatterissa
esitettäville esityksille. Suunnitelmakuvat olivat hienoja ja
kauniita, mutta vielä on paljon mietittävää. Emme oikein päässeet
vielä yhteisymmärrykseen siitä, mitä tulisin tekemään, koska en
tiennyt miten kuvailla taitojani, sillä koulussa toki olemme tehneet
kaiken alusta loppuun itse ja nyt ollaan yksityiskohdissa, jossa
valitaan esimerkiksi materiaaleja ja tapoja, joilla ne voi liittää
teknisesti toisiinsa. Sovimme siis että menen ensin tekemään
hommia koneella, koska sillä osaan yleensä aina työskennellä
helpoiten ja katsomme sitten, miten homma lähtee toimimaan. Lisäksi
jo sovittiin, että pienoismalleja voisin rakennella nyt kun kaikki
on suunnitteluvaiheessa.
Wintergarten näkyy kaupan ikkunsta. |
Ainoa pieni huoli työn puolesta on se,
että he kai olettavat, että mun läppäri jaksaa pyörittää näitä
ohjelmia, joilla voin sitten asioita piirtää tai muokata. Lenovoni
on kuitenkin ostettu ihan täysin kirjoitus- ja surffailukäyttöön,
joten vähän huolestuttaa miten AutoCAD esimerkiksi koneelle edes
mahtuu. Toivon salaa, että herra Böhmellä on tähän jokin
ratkaisu. Hän kun tietää nämä hommat kaksikosta paremmin.
Kurvasimme Jennan kanssa kodin kautta
seuraavaksi kauan odotetulle kauppareissulle Aldiin. Se sijaitsee
ehkä noin vartin kävelymatkan päässä asunnoltamme.
Ostoskärryihin kertyi nopeasti tavaraa ja jossain vaiheessa aloin jo
huolestua, että en yksinkertaisesti voi ostaa kaikkea, sillä rahat
loppuvat kesken. Kassalla kuitenkin kävi ilmi, että ostokseni
tekivät vaivaiset 13,44e! Olin aivan ällikällä lyöty. Jennalla
summa oli huomattavasti isompi, mutta laskeskelimme, että hänellä
Suomessa samat ostokset olisivat tehneet järkyttävästi paljon
enemmän. Tietenkin meille oli jo monet sanoneet, että Saksassa
ruoka on halpaa ja varsinkin Aldissa, halpakauppojen kuninkaassa,
mutta silti se itse koettuna tuntui hullulta.
Loppupäivän olemme lojuneet kotona ja
syöneet ja Jenna on tehnyt kotiläksyjä. Järki sanoo, että nämä
iltapäivät ovat niitä hetkiä, kun pitäisi tutkailla Berliiniä
enemmän ja tehdä kaikenlaista hauskaa, mutta suoraan sanottuna olo
on ollut väsynyt ja ainakin itselläni tänään ärtynyt. Mietin jo
aamulla, että iskikö kulttuurishokki jo nyt kuin salama kirkkaalta
taivaalta, mutta ehkä ärtymys onkin ollut enemmän huonosti
nukuttuja öitä ja huonosti syötyjä ruokia. Ei tänäänkään
kyllä paremmin ole mennyt, ehkä huomenna voisi syödä muutakin
kuin leipää ja mehua. (Ja limpparia – löysin vihreää
Coca-Colaa, toisin sanoen stevialla maustettua. Tästäkin pää
meinasi räjähtää, eikä ainoastaan sen järkyttävän halvan
hinnan vuoksi.)
Toinen ärsytyksen aihe on internetin
puuttuminen – edelleen. Voimme siis maksaa pari kymppiä kuussa
netistä, joka ilmestyy toimimaan haluamalleen laitteelle kunhan
lähettää Katharinalle koneen MAC-numeron. Sain tänään häneltä
viestiä, että numeroani ei hyväksytty ja että se olisi väärässä
muodossa. Koitin etsiä ohjeiden mukaan kaiken alusta, mutta en
mitenkään löytänyt hänen toivomaansa numerosarjaa mistään. Kun
tähän lisää sen, että kielikoulun wifi ei myöskään löytynyt
niin minun kuin Inankaan puhelimesta, on informaatioblokkaus
täydellinen ja samalla täydellisen turhauttava. En halunnut käyttää
suomalaisen kännykkäni dataa täällä ollessani ollenkaan, sillä
se luonnollisesti maksaa ekstraa, mutta tänään olen pari kertaa
muutaman minuutin laittanut sen päälle, jotta olen päässyt
tarkistamaan sähköpostit ja muut viestit. Toivottavasti huomenna
tähän nettiasiaan tulisi joku ratkaisu, koska blogin pitäminen
Wordissa ei ole kovin palkitsevaa ja kotiinkin päin olisi mukavaa
saada vihdoin kunnon yhteys.
0 sanoi niin:
Lähetä kommentti