Kolmas päivä

Nyt seuraa paljon tekstiä kolmannelta päivältä. Tämän jälkeen päästään taas nykyhetkeen!

Kolmas päivä

Aamulla herätys seitsemältä. Yö oli taas huonosti nukuttu – en edelleenkään tiedä mitä tämän valtavan tyynyn kanssa pitäisi tehdä. Missä sen käyttöohjeet ovat?! Metri kertaa metri tyynyä, joka ei ole edes kovin paksu. Koko tyyny lyttääntyy oudosti pään alle ja niskat ovat sojossa ja voi hyvänen aika. Taidan mennä pian kämppiksiltä kysymään, että miten näillä on tarkoitus nukkua, koska me ei olla vielä sitä tajuttu.

Takaisin aamuun. Tapasimme Tram-pysäkillä neljännen suomalaisen, Tarun, joka oli edellisenä iltana matkustanut Berliiniin ja asustelee vielä tämän viikon ajan Inan kanssa saman perheen luona. Matka kielikouluun meni ihan hyvin, Tramin vaihto bussiin puolessa välissä ja muutamia satoja metrejä kävelyä.

Kielikoululle päästyämme Ina ja minä lähdimme alkutestin tekoon. Siellä haluttiin siis selvittää tämänhetkinen kielitaso, jotta meidät voitaisiin sijoittaa oikeanlaiseen ryhmään. Heti kokeen eteeni saatuani tajusin, että kuolema kai odottaa, sillä koe tuntui todella vaikealta. Olin toukokuun alussa kertaillut vähän kielioppia ennen ensimmäistä haastattelua, mutta sen jälkeen koko saksa oli jäänyt auttamattomasti muiden kiireiden varjoon. Niinpä kielioppivastaukset menivät melkein täysin kielikorvan varassa. Lopulta kävi kuitenkin niin, että niin minä kuin Inakin menimme samaan ryhmään, jossa opiskelijat olivat B1-tasoa. (Kuulemma olimme molemmat siinä B1 ja B2 välissä, tosin epäilen vahvasti, että oma pääni oli siellä helpoimman puolella reilusti. Tietämättömille siis vielä, että tasot mitataan A1-C2-välillä, jossa C2 on kaikista edistynein.)

Ryhmässämme oli meidän lisäksemme noin kahdeksan muuta tyyppiä ympäri maailmaa, mm. Turkista, Meksikosta, Irakista ja Koreasta. He olivat ilmiselvästi opiskelleet jo kauemman aikaa yhdessä, kenties saman opettajan kanssa, sillä heidän menonsa oli melko tuttavallista ja välillä turhan lennokastakin. Itseäni opettajan opetustyyli ei kovin paljoa innostanut. Kurssilla puhutaan tietysti ainoastaan saksaa, mutta opetusta oli välillä vaikea ja ärsyttäväkin seurata. Opetus painottuu lähes täysin puhumiseen ja sen kautta kielioppiasioiden läpikäymiseen. Tämä olisi ehkä vielä OK, ellei muiden opiskelijoiden kautta käytävä keskustelu olisi niin vaikeaa seurata, sillä monet eivät itseni tavoin kuitenkaan osaa lausua saksaa aina kovin sujuvasti tai ymmärrettävästi. (En mm. edelleenkään tiedä minkä nimisiä nämä ihmiset olivat, koska kaikki puhuvat niin runsaalla aksentilla.) Lisäksi opettaja itse oli persoonaltaan sellainen, että meitä kumpaakin suomalaista vähän väliä ärsytti syystä taikka toisesta. No, kurssia on vain kaksi viikkoa, joka ehkä on ihan hyväkin. Toisaalta se on todella harmillista, koska en ensimmäisen päivän perusteella tule kurssista saamaan kovin paljoa irti, ainakaan saksan opetteleun kannalta. Onhan sitä varmasti hyödyllistä kuulla neljä tuntia putkeen jatkuvasti, kun kotosalla puhutaan suomea tai englantia.

Suoraan kielikurssilta vaihdoin tien toiselle puolelle Fiona Bennettin hattupuotiin. Sanoin: ”Hallo! Ich bin Paula... aus Finnland”, ja onneksi hän vaihtoi englanniksi koska olisin muuten jäänyt miettimään menikö prepositio edes oikein. Haha. Se on outoa, kun periaatteessa monia asioita saksaksi osaisi sanoa, mutta tosipaikan tullen suusta lentää ties mitä outouksia. Sanoin mm. aikaisemmin päivällä, notta: ”Das ist mich.” Suureksi häpeäkseni minut vielä korjattiin: ”Bin ich.” Joo, tiedän, tosin en tiedä miksi menin sanomaan noin järkyttävän helpon asian noin järkyttävän väärin.

Joka tapauksessa. Fionalla oli asiakas, jota hän meni palvelemaan ja minä katselin paikkoja. Olin Suomessa netistä jo katsellut videoita ja kuvia paikasta ja tutultahan se näytti. Kun miehelle oltiin saatu hieno hattu tilattua, ehdimme vaihtaa pari sanaa kun jo uusi asiakas astui sisään. Tällä kertaa vanhempi rouvashenkilö tahtoi sukulaispoikansa juhliin jonkun pienen hattusen. Sen piti olla sininen. (Haa! Katsokaa nyt, kyllä mä jotain ymmärrän, vaikken puhua osaakaan.) Onneksi sen hatun etsiminen ei kestänyt kauaakaan ja luulin jo, että pääsemme rupattelemaan, kun joku amerikkalainen nainen halusi ehdottomasti ostaa Fionasta kirjoitetun kirjan. Itse asiassa kolme kappaletta, jotka Fiona nimmaro. Koka kirja on saksaksi, hän kertoili turistille kirjasta ja näytti kuvia ja sun muuta, oli mukava asiakaspalvelia hänen palvovalle fanilleen, joka hoki superlatiiveja puoli tuntia putkeen. Asiakas itse oli hieman hauska tapaus, sillä hän kehuskeli itseään ja kuuluisia ystäviään ja omia töitään media-alalla joka toisessa lauseessa, mutta Fiona oli ystävällisen kiinnostunut koko sen ajan.

Liikkeessä työskentelee normaalisti neljä eri tyttöö, jotka käsin tekevät
 hattuja paikan päällä asiakkaiden toiveiden mukaisesti.

Vihdoin, tunnin päästä siitä kun olin tullut, pääsimme kuitenkin juttelemaan projektista, johon olen ottamassa osaa. Hän näytti minulle teatterin alla olevan 300-neliöisen tilan pohjakuvan, johon oikeastaan kaikki perustoiminnot oltiin jo suunniteltu. Tajusin siinä pohjaa katsellessan, että omat mieltymykseni ovat ehtineet asettua jo hyvin, sillä omaan silmääni toimintoja olisi voinut käytännöllisesti katsoen vielä parantaa. Asiakas haluaa koko tästä vessa- ja lounge-alueesta Berliinin hienoimman, josta ei haluta lähteä pois ja joka vetää vertoja teatterissa esitettäville esityksille. Suunnitelmakuvat olivat hienoja ja kauniita, mutta vielä on paljon mietittävää. Emme oikein päässeet vielä yhteisymmärrykseen siitä, mitä tulisin tekemään, koska en tiennyt miten kuvailla taitojani, sillä koulussa toki olemme tehneet kaiken alusta loppuun itse ja nyt ollaan yksityiskohdissa, jossa valitaan esimerkiksi materiaaleja ja tapoja, joilla ne voi liittää teknisesti toisiinsa. Sovimme siis että menen ensin tekemään hommia koneella, koska sillä osaan yleensä aina työskennellä helpoiten ja katsomme sitten, miten homma lähtee toimimaan. Lisäksi jo sovittiin, että pienoismalleja voisin rakennella nyt kun kaikki on suunnitteluvaiheessa.

Wintergarten näkyy kaupan ikkunsta.

Ainoa pieni huoli työn puolesta on se, että he kai olettavat, että mun läppäri jaksaa pyörittää näitä ohjelmia, joilla voin sitten asioita piirtää tai muokata. Lenovoni on kuitenkin ostettu ihan täysin kirjoitus- ja surffailukäyttöön, joten vähän huolestuttaa miten AutoCAD esimerkiksi koneelle edes mahtuu. Toivon salaa, että herra Böhmellä on tähän jokin ratkaisu. Hän kun tietää nämä hommat kaksikosta paremmin.

Kurvasimme Jennan kanssa kodin kautta seuraavaksi kauan odotetulle kauppareissulle Aldiin. Se sijaitsee ehkä noin vartin kävelymatkan päässä asunnoltamme. Ostoskärryihin kertyi nopeasti tavaraa ja jossain vaiheessa aloin jo huolestua, että en yksinkertaisesti voi ostaa kaikkea, sillä rahat loppuvat kesken. Kassalla kuitenkin kävi ilmi, että ostokseni tekivät vaivaiset 13,44e! Olin aivan ällikällä lyöty. Jennalla summa oli huomattavasti isompi, mutta laskeskelimme, että hänellä Suomessa samat ostokset olisivat tehneet järkyttävästi paljon enemmän. Tietenkin meille oli jo monet sanoneet, että Saksassa ruoka on halpaa ja varsinkin Aldissa, halpakauppojen kuninkaassa, mutta silti se itse koettuna tuntui hullulta.

Loppupäivän olemme lojuneet kotona ja syöneet ja Jenna on tehnyt kotiläksyjä. Järki sanoo, että nämä iltapäivät ovat niitä hetkiä, kun pitäisi tutkailla Berliiniä enemmän ja tehdä kaikenlaista hauskaa, mutta suoraan sanottuna olo on ollut väsynyt ja ainakin itselläni tänään ärtynyt. Mietin jo aamulla, että iskikö kulttuurishokki jo nyt kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta ehkä ärtymys onkin ollut enemmän huonosti nukuttuja öitä ja huonosti syötyjä ruokia. Ei tänäänkään kyllä paremmin ole mennyt, ehkä huomenna voisi syödä muutakin kuin leipää ja mehua. (Ja limpparia – löysin vihreää Coca-Colaa, toisin sanoen stevialla maustettua. Tästäkin pää meinasi räjähtää, eikä ainoastaan sen järkyttävän halvan hinnan vuoksi.)

Toinen ärsytyksen aihe on internetin puuttuminen – edelleen. Voimme siis maksaa pari kymppiä kuussa netistä, joka ilmestyy toimimaan haluamalleen laitteelle kunhan lähettää Katharinalle koneen MAC-numeron. Sain tänään häneltä viestiä, että numeroani ei hyväksytty ja että se olisi väärässä muodossa. Koitin etsiä ohjeiden mukaan kaiken alusta, mutta en mitenkään löytänyt hänen toivomaansa numerosarjaa mistään. Kun tähän lisää sen, että kielikoulun wifi ei myöskään löytynyt niin minun kuin Inankaan puhelimesta, on informaatioblokkaus täydellinen ja samalla täydellisen turhauttava. En halunnut käyttää suomalaisen kännykkäni dataa täällä ollessani ollenkaan, sillä se luonnollisesti maksaa ekstraa, mutta tänään olen pari kertaa muutaman minuutin laittanut sen päälle, jotta olen päässyt tarkistamaan sähköpostit ja muut viestit. Toivottavasti huomenna tähän nettiasiaan tulisi joku ratkaisu, koska blogin pitäminen Wordissa ei ole kovin palkitsevaa ja kotiinkin päin olisi mukavaa saada vihdoin kunnon yhteys.