Sprachkurs

Nyt kun kielikurssi on osaltani ohi, ajattelin vähän käydä läpi siihen liittyviä fiiliksiä.

Oma saksan taitoni on ollut erittäin vaihteleva. Olen lukenut kasiluokan valinnaisista asti saksaa ja saanut siitä ylioppilaskirjoituksistakin numeron, joka oli "ihan ookoo". Tuolloin tunsin aina olevani vähän liian pihalla, en ollut oikein ymmärtänyt kielen jujua ja monet asiat menivät kilometrejä yli pääni. Yliopistolla ollessani päätin kuitenkin aloittaa saksan opinnot kirjaimellisesti alusta - menin alkeisryhmään ja opiskelin muutaman vuoden kaiken oppimani uudelleen. Tuolloin vihdoin ymmärsin miten jopa matemaattinen kieli saksa on. Jokin päässä loksahti oikealle paikalle ja pääsin oikeasti sisälle sen opiskeluun.

No, tästä kaikesta on nyt noin viitisen vuotta. En siis ole käyttänyt saksaa sen aikana juuri ollenkaan, jos sanaakaan. Niinpä kielikurssille meneminen pelotti. Tiesin, että sanastoni oli auttamattoman liian pieni selviämään edes tavallisista asioista, puhumattakaan siitä, miten toinen kotimainen halusi välttämättä tunkea aivojen sopukoista esille juuri silloin kun olisi pitänyt muistella sanoja saksaksi.

Porttien kautta sisäpihalle.

En tiedä mitä aluksi kielikurssilta odotin. Alkutesti jännitti ja koko ajan pohdin sitä, joudunko liian vaikeaan ryhmään. En kuitenkaan halunnut liian helppoonkaan, sillä halusin kuitenkin oppia jotain uutta. B1 tuntui lopulta olevan sopiva omalle taitotasolleni. Se oli oikeastaan se kohta, johon olin yliopistolla kertauskurssini lopettanut. Kielikurssin aikana käydyt kielioppiasiat tuntuivat tutuilta ja ihmetyksekseni tunsin niiden nousevan pintaan muistojen sopukoista sieltä lukiosta asti. Ihmeellistä, miten kymmenen vuotta sitten (tai enemmänkin!) opittu voi sillä tavalla herätä eloon kun sitä tarpeeksi häiritsee!

Itse opiskelu oli kuitenkin pieni pettymys. Meiltä monesti kysyttiin, miten kurssilla menee, enkä siihen kyllä osannut koskaan vastata paremmin kuin: "Ihan okei." Sillä sitähän se oli. Se oli ihan jees. Ihan ookoo. Suuria tunteita kurssilla oleminen ei aiheuttanut, mitä nyt muutaman kerran ärtymystä tai turhautumista. Mutta ei sekään sen kummempaa oikeastaan ollut. Kunhan piti suomalaiseen tapaan nähdä kaikessa ensimmäisenä negatiiviset puolet. (Vai onkohan se vain minun oma tapani?)

Mikä kurssissa sitten ärsytti? Vaikea sanoa. Olen yrittänyt hakea syytä opettajien opetustyylistä, muiden opiskelijoiden tavasta huomioida meidät - tai jättää huomioimatta - ja varhaisesta aloitusajasta. Tunnetusti en ole aamuihminen ja on suoranainen ihme, että jaksoin kaksi viikkoa herätä joka aamu seitsemältä ja lähteä jonnekin, johon en oikeastaan olisi jaksanut mennä. Olisin toivonut saavani kurssista enemmän irti. Enemmän sanastoa, enemmän puhetta, enemmän kuuntelua. Kaikkea enemmän. Sen sijaan sain opettajan, joka huusi tai hermostui oppilaille joka päivä heidän myöhästyessä ja yksinkertaisia kielioppitehtäviä, jotka käytiin yhtä yksinkertaisesti läpi. Ensimmäisen viikon aihe oli työpaikat ja työ, joka varmasti tuli tarpeeseen, mutta toisen viikon aihe, TV ja media, antoi lähinnä vain nippelitietoa saksalaisten mieltymiselle televison katseluun. Viimeisenä päivänä seisoimme kaikki ringissä ja lauloimme Es ist Sommer - kappaletta ulkoa, samalla jaloilla tahtia lyöden. Kai sitten siitä jotain hyötyä oli? Toivottavasti?

Punatiilirakennus oli vanha ja todella viehättävä. Miljöö kurssille oli kohdallaan!

Rakennus oli sisältäkin yhtä kaunis kuin ulkoa.

Toisaalta kielikurssille meneminen oli ehdottomasti vain hyvä asia. Ensinnäkin, sinne menemisessä ei ollut mitään hävittävää, jos nyt lyhyitä yöunia ei lasketa. Paras asia mitä kurssilta sain irti oli saksan kuuleminen. Opiskelijakavereiden puhe oli yhtä tyhjän kanssa, sillä suurimmaksi osaksi en joko ymmärtänyt sitä heidän paksujen aksenttiensa vuoksi tai itsekin kuulin, miten väärin he sanoja lausuivat (yllättäen esim. sanat, joissa oli 'ö' tai 'ä' tuotti suuria vaikeuksia). Opettajan papattaessa saksaa neljä tuntia päivässä teki kuitenkin ihmeitä. Usein nukkumaan mennessäni huomasin, miten tietyt lauseet alkoivat soida päässäni kun painoin pääni tyynyyn. Toisinaan huomasin puhuvani saksaa mielessäni noina iltoina paljon paremmin kuin tänne kaksi viikkoa sitten tullessani, vaikken suutani kovin paljoa ole ehtinyt avaamaankaan.

Joka päivä saimme lisäksi 20 min tauon, joka ei tuntunut muille opiskelijoille riittävän.

Kurssille meneminen myös on helpottanut saksan puhumista muualla Berliinissä. Olisi äärettömän helppoa aina kommunikoida englanniksi, sillä suurin osa osaa sitä sen verran, että vaikkapa dönerin ostaminen tai tilan pyytäminen luonnistuisi varmasti. Olen kuitenkin päättänyt, että koitan ensin saksaksi ja jos ei onnistu, englantia voi kokeilla perään. Tietenkin harmittaa, kun asiakaspalvelualttiit ihmiset kaupan kassalla tai Tramissa vaihtavat englantiin vaikka aloittaisin keskustelun saksaksi. Mutta olen sentään onnistunut käymään lyhyen keskustelun saksaksi mm. pyytäessäni apua pyykkipaikalla (asunnossa ei ole pyykkikonetta eikä -tupaa, joten viemme kamat julkiseen pesulaan). Uskon, että ilman kahden viikon kielikurssia olisin varmasti koittanut ensimmäisenä englantia, ihan vain, koska en olisi tottunut kuulemaan saksaa päässäni lainkaan.

Huomenna aloitan työt. Työskentelen eniten ilmeisesti toisen opiskelijan kanssa, joka jo lupautui puhumaan englantia kanssani. Ajattelin kuitenkin ehdottaa hänelle, että kokeilemme aluksi saksaksi ja käänymme englantiin vasta kun ei muuten mene jakeluun. Sillä mitä järkeä minun on viettää kolme kuukautta saksassa käyttämässä englantia? Silloinhan olisin voinut mennä Ready for Life -ohjelman kanssa vaikka sinne Dubliniin!

Jos ei muuta niin ainakin voin kertoa työpaikalla kaikki asiani passiivissa!

Lyhyesti toteankin siis, että kielikurssille pääseminen ja meneminen oli ehdottomasti hyödyttävää, mutta intensiivisestä kahdesta viikosta olisi voinut saada huomattavasti enemmänkin irti.

Ja nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, huomaan, että monella eri kielellä joka päivä kommunikointi on ehtinyt jo vaikuttaa suomeenkin - tämä kirjoittaminen tuntuu välillä tosi vaikealta!