Isoveljeni meni siis viime viikonloppuna naimisiin ja onnekseni pääsin käymään paikan päällä sitä todistamassa. Ensin lensin Helsinkiin, josta vaihdoin konetta vielä Ouluun, josta matkustin automatkan päähän Liminkaan. Pään sisäinen elämäni tosin ei pysynyt lainkaan maan ja kaupunkien vaihtojen mukana. Tiesin koko ajan, että olen menossa Suomeen, joka tuntui hassulta, mutta vielä hassumpaa olikin mennä Liminkaan, tuohon pieneen paikkaan josta kymmenisen vuotta sitten lähdin muille maille. Lisätään tähän vielä sukulaisia Turusta - jossa siis nykyään asun - olin jo aivan sekaisin missä olen ja mistä olen tulossa ja mihin menossa.
 |
| Kirjastovirma.fi |
Hääjuhla ja mummini 80-vuotispäivällinen sujuivat kaikki oikein mukavasti, mitä nyt itse olin pitkän työviikon jälkeen väsynyt ja kipuinen. Kun sunnuntaina iltakuuden aikaan siirryin tottuneesti TXL-bussiin ja hyppäsin sen kyydistä lähimmälle S-Bahn-pysäkille, jolla pääsin lähemmäs kotia, oli kuin en olisi missään vaiheessa pois lähtenytkään. Mutta silti noinkin pieni hetki pois Berliinin sykkeestä oli erittäin tervetullutta ja oli saanut osaltaa jo unohtamaan ne pienet asiat, joita ensimmäisinä viikkoina täällä ihmettelin. Nyt onkin oiva hetki listata ensimmäinen Top 5 muistojen varalle:
- Tupakointi. Tämä yllätti sunnuntaina heti uudelleen, olin kai ehtinyt jo siihen tottua. Mutta täällä tupakansavua on mahdotonta mennä karkuun. Ihmiset pistävät tupakaksi heti tilaisuuden saatuaan, niinpä kaikki bussi- ja tram-pysäkit ovat savun peittämiä lähestulkoon aina. Ulkoilmaleffassa ympärillä ihmiset polttivat ketjussa niin, että sain parin tunnin aikana parinkymmenen vuoden edestä myrkkyjä keuhoihini. Luulin, että suomalaiset polttavat kuin korsteenit, mutta olinpa väärässä!
- Tyyny. En voi uskoa, että ehdin todella melkein jo tottua tuohon tyynyyn. Se on niin iso. Kirjaimellisesti metri kertaa metri. Suomessa tuijotin eteeni laitettua tyynyä viisi minuutta tyrmistyneenä, sillä en voinut uskoa miten pieni postimerkki se olikaan. Mutta unet olivatkin sitä paremmat. Toisin kuin tuon monsterityynyn kanssa. En vieläkään ole saanut oppituntia kyseisten tyynyjen käytöstä. Mitä me ei vain tajuta?
- Ihmisten pukeutuminen. En ole nähnyt ainuttakaan kesämiestä. En ainoitakaan vilkkuvia pakaroita. Toki tramissa tai bahnissa voi tulla vastaan jos jonkinlaista kulkijaa, joilla ei ehkä ole kaikki muumit laaksossa, mutta yleisilmeeltään berliiniläiset pukeutuvat näillä viikkoja kestävillä, yli 30-asteen helteilläkin siivosti ja normaalisti.
- Alkoholi. Sitä saa kaikkialta. Lähimarketin kassahihnan yläpuolelle on sopivasti sijoitettu Jägermeistereita, jos nyt tulisi viimehetken himo. 24/7 auki olevat Spätit ovat oikeastaan lähinnä täynnä erilaisia alkoholituotteita. Ettei nyt vain pääse vahingossakaan loppumaan kesken. Alkoholia voi myös juoda missä vain. Tekisikö mieli vähän olutta työpäivän jälkeen? Avaa pullo jo metrossa! Oletteko porukalla matkalla baariin? Istukaa viettämään aikaa pullojenne kera tramiin! Kukaan ei sano mitään eikä kukaan mulkoile ilkeästi.
- Maahanmuttajat. Melkein naurattaa lukea Suomen uutisia monikulttuurisuudesta ja sen ongelmista, rasistisista kommenteista ja maahanmuuttajavihasta, kun Suomeen verrattuna Berliinissä maahanmuuttajia on enemmän kuin sääskiä metsässä. Eikä se ole kenellekään ongelma. Kukaan ei käyttäydy heitä kohtaan vihamielisesti. Itse työskentelen maahanmuuttajien avuksi tehdyn hyväntekeväisyysorganisaation kanssa ja ihmiset - saksalaisetkin! - haluavat aivan yhtä vapaaehtoisesti ottaa osaa. Netissä maahanmuuttajille rakennettuihin leireihin etsitään lahjoituksia, joita ihmiset kantavat omakätisesti lähimmälle pisteelle. Työpaikkani maahanmuuttajat hymyilevät ja sanovat, että asuminen on vaikeaa ja kieltä vaikea oppia, mutta elämä täällä on kaiken sen pakoilemisen ja vuosien kiertolaiselämän arvoista. En sano, että jokainen berliiniläinen kokee asian näin positiivisesti, onhan kovanaamoja täälläkin, mutta yleisilmapiiri on kaukana rasismista. Julkisissa kulkuväleinssä kukaan ei mutakuonoile ketään.
Vielä olisi kolmisen viikkoa Berliini-aikaa jäljellä. Töissä kiire tiukentuu ja ihmisten stressitaso nousee, mutta toivottavasti projekti pysyy positiivisena loppuun asti! Harmi, etten pääse avajaisiin mukaan, ne kun järjestetään vasta 15.9. jolloin olen jo pari viikkoa nauttinut Turun syksystä.
Seuraavaksi lähden puimaan niitä 500+ kuvaa, joita häiden aikana ehdin kamerani kanssa tallentaa. Siinä meneekin mukavasti muutama ilta.
0 sanoi niin:
Lähetä kommentti