Ensimmäinen työviikko... taas

Viikko siinä vierähti ja epäilyistäni huolimatta sain perjantaina viestin, että alottaisin maanantaina uudessa paikassa. Kyseessä olisi taas uusi projekti, joka vähän arvelutti, mutta ainakin muut tuntuivat olevan ammattilaisia, joten rohkaisin mieleni ja läksin kohti Berliinin teknistä yliopistoa. Luonnollisesti eksyin matkalla ja niin edelleen, mutta se nyt oli jo odotettavissa!

Oikeastaan harjoittelupaikkani ei ole työpaikka. Projektin toteuttaa itse asiassa ryhmä arkkitehtiopiskelijoita, jotka saavat viiden viikon pyrähdyksestä opintopisteitä. Itse en tietenkään mitään saa, enkä niitä tarvitsekaan, sillä en opiskele enää missään. (Jes!)

Lyhykäisyydessään olen nyt työskennellyt viikon verran seuraavanlaisessa projektissa:

Über den Tellerrand on yhdistys, joka pyrkii helpottamaan maahanmuuttajien sopeutumista berliiniläiseen yhteisöön. He järjestävät mm. kokkailutunteja, jonka aikana toisilleen tuntemattomat ihmiset - olivatpa he saksalaisia tai muualta tulleita - tutustuvat toisiinsa ruoanlaiton ja syömisen yhteydessä.

Nyt yhdistys on saanut uudet tilat käyttöönsä. Kyseisessä paikassa ei ole ollut minkäänlaista toimintaa 12 vuoteen, joten paikka tulee remontoida kokonaisuudessaan. Tässä kohtaa yliopisto-opiskelijat ja muut kurssille halunneet tulevat mukaan. Meidän tehtävämme on suunnitella tilat ja ennen kurssin loppumista myös auttaa rakentamisessa. 28.8. tilojen tulisi päällisin puolin olla valmiit käyttöä varten.

Ensimmäisenä päivänä järjestö teki kurssiaisillemme kokkikoulun aivan kuten
maahanmuuttajillekin normaalisti! Ja ilmaiseksi vieläpä.

Mitä työ sitten on käytännössä? Takana on nyt vasta ensimmäinen viikko, mutta sen aikana - arkkitehtiopettajan johdannuksella - olemme käyneet läpi tilaan tarvittavia toimintoja ja sunnitelleet sinne tarvittavia huonekaluja. Tila, jota vieraat käyttävät, on vain 52 neliömetriä suuri, joten on melkoinen tehtävä saada kaikki haluttavat toiminnot mahtumaan kauniisti. Suuri osa energiasta on mennyt itse pöydän suunnitteluun (jonka me opiskeljat myöhemmi rakennamme), johon pitäisi mahtua niin kokkailutilaa, säilytystilaa ja tila ruonalaiton jälkeiselle illallistamiselle. Pöytiä pitää myös voida liikutella ja niiden tulee muuntua muihinkin tarkoituksiin, sillä yhdistys haluaa laajentaa toimintaansa seuraavien vuosien aikana entisestään nyt kun he ovat saaneet omat, pysyvät tilansa.

Tällähetkellä tila on yksi valtava remonttiläjä vain. Onneksi ammattilaiset
hoitavat tämän osuuden.

Loppuviikosta jaoimme noin 15 oppilaan ryhmän pienempiin ryhmiin, itse olen hyllyryhmässä. Yritämme siis toteuttaa asiakkaiden kaikki toiveet siitäkin huolimatta, että seinätilaa on vähän ja huone on monimutkaisen muotoinen. Oma ryhmäni on silti mukava, meitä on kolme - yksi korealainen tyttö sekä yksi syyrialainen poika. Koko ryhmä on itse asiassa hyvin monimuotoinen, ainoastaan kolme opettajan lisäksi on saksalaisia.

Olen tämän ensimmäisen viikon aikana huomannut sen, kuinka erilaisista näkökulmista tilaa suunnittelee arkkitehti ja sisustussuunnittelija. Itselleni tärkeintä on aina käytännöllisyys ja tilan toimivuus - ei ole mitään järkeä suunnitella tilaa, joka on tilan käyttäjille monimutkainen, olipa se miten hauska tai kaunis hyvänsä. Arkkitehtiopiskelijat puolestaan näkevät asian toisin päin - he haluavat tilasta mielenkiintoisen ja monimutkaisen käytännöllisyyden kustannuksella. Välillä olen ainoa, joka painottaa esimerkiksi mitoituksia kyllästymiseen asti, muille kun ei tunnu olevan väliä sillä millaiset vaikkapa kulkureitit ovat. Kunhan tilaan mahtuu mahdollisimman paljon ihmisiä tekemään ruokaa oudoille tasoille. (No, siltä se välillä ainakin tuntuu.) Huomaan myös, että meinaan vähän väliä olla eri mieltä opettajankin kanssa, sillä hänellekään ei tunnu olevan tärkeää monet itselleni sisustussuunnittelijana itsestäänselvät asiat. Toisaalta osa tästä menee tietämättömyyteen, sillä olen saanut kommentteja muilta opiskelijoilta siitä, miten hyvä on, että ryhmässä on joku, jolla on yleistä tietoa myös sisätiloista. Monelle tuli mm. täytenä yllätyksenä se, että ihmisen ei tulisi tehdä ruokaa ja syödä sitä samalla korkeudella ihan tavallisella tuolilla. Tai että isoa lautasta ei voi sijoittaa pienelle hyllylle.

Mutta muuten ryhmässä on ollut ihan mukavaakin. Muut opiskelijat ovat suurimmaksi itseäni joitain vuosia nuorempia (vain yksi on myös ikäiseni), mutta ystävällistä sakkia kaikki. Heille on itsestäänselvää, että minut otetaan mukaan ruokalaan, he myös aina kysyvät haluanko jotain jos he ovat menossa vaikka kahville tai keittämään teetä. Kieli ryhmässä on tosin suurimmaksi osaksi englanti, sillä ryhmään kuuluu muutamia, jotka eivät puhu joko sanaakaan tai hyvi vähän saksaa. Ilmeisesti monella on sellainen käsitys, että minäkään en sitä osaa. Tämä tosin varmaankin johtuu siitä, että olen joka päivä päätynyt syystä tai toisesta työskentelemään juuri niiden kanssa, joilta saksa ei suju.

Tavallaan en kaipaa opiskelijamaista meininkiä elämääni enää, mutta onneksi kurssi on hyvin rento, vaikka aikataulu onkin hyvin kiireinen ja välillä päivät ovat  kymmentuntisia. Toisaalta myös pidän siitä, varsinkin edellisen työpaikan jälkeen, että jollakin on ohjat projektista ja tietää siitä lähestulkoon kaiken. Kysyminen on myös sallittua ja siihen kehotetaan jatkuvasti niin opettajan, muiden opiskelijoiden kuin Über den  Tellerrandinkin puolelta.

Arkkitehtien kanssa tällainen kai oli odotettavissa? Yliopiston portaikkoa.
Täällä kuulemma saa polttaakin. Tämä kaupunki on outo.

Huomenna, lauantaina, yhdistys järjestää piknikin remontoitavan tilan lähiasukaille, jonne meidät opiskelijat on tietenkin kutsuttu. Järjestämme myös info-pöydän kyselijöille, sillä yhteisö tuntuu sillä alueella olevan melko tiivis ja kiinnostunut siitä, mitä kulmahuoneistoon rakennetaan.

Kiirettä siis tulee pitämään tämän viimeisen kuukauden ajan, mutta ehkä se on ihan mukavaa silti. Uni maittaa öisin (ja maittaisi vielä kahdeksan jälkeen aamullakin), mutta ainakaan ei ehdi koti-ikävä liikaa pyöriä mielessä. (Suomi-ikävää tosin en pode. Voisin helposti jäädä tänne pidemmäksikin aikaa, jos kaikki kotiasiat olisivat täällä kissaa myöten mukana.)

Mensa-ruokaloissa käy toisinaan vain opiskelijakorttiin ladattava raha, mutta onneksi ystävällinen chileläinen antoi omansa
käyttööni, joten nälkäisenä ei pitkiä päiviä tarvitse olla.

Tietenkin inhottaviakin aikoja on ollut - mm. rakas kissani jouduttiin lopettamaan noin viikko sitten lääkärissä löydetyn kasvaimen vuoksi (oikeastaan se oli levinnyt joka paikkaan ja kissalla oli enää vain joitain päiviä elinaikaa jäljellä) ja joudun vähän tappelemaan TE-toimiston kanssa, sillä he luulevat, että lopetin työkokeilun kokonaan, vaikka todellisuudessa vain vaihdoin paikkaa. Ensimmäiseen ei tietenkään auta kuin aika, toisen toivottavasti saan hoidettua puhelimitse ensi viikon aikana.

Nähtävyyksiäkin sain viime viikon aikana nähtyä oikein mukavasti, joten nyt onkin aikaa keskittyä työntekoon - taas!

P.S. Über den Tellerrand on tietenkin myös Facebookissa - sieltä saattaa bongata pari tuttua naamaa!

Puoliväli

Koko Saksaan lähdön perimmäinen tarkoitus (niin minun kuin työkkärinkin mielestä) oli osallistua oman alan työntekoon. Mitä sitten voi tehdä, jos työpaikalla oleminen käy mahdottomaksi? Silloin ei auta kuin vaihtaa työpaikkaa.

Jo muutaman viikon ajan työpaikalla oleminen on ollut turhauttavaa ja päivä päivältä oudompaa. Viikko sitten kaikki kulminoitui lopulta ensin päivän mittaiseen migreeniin ja seuraavan päivän keskusteluun töissä, jonka aikana kävi harvinaisen selväksi, että aikanani Fionan ja Hansin projektissa tulisi väittämättä loppuman ennenaikaisesti. Viimeiset sanat, jotka kuulin Fionalta, olivat seuraavat: ”Älä tule takaisin, ennen kuin olet varma että pystyt tähän ja että olet innoissasi projektista!” Koko keskustelu oli omalta osaltani täysin hämmentävä, koska omasta mielestäni olen työskennellyt niin hyvin kuin paikassa, jossa ei neuvota, jossa ei saa kysyä, jossa mitään ei ole kerrottu, vain voi.

Lopulta puhuin Educationin Katharinan kanssa asiasta ja tulimme molemma siihen lopputulokseen, että aiomme etsiä uuden paikan. Halusin kuitenkin henkilökohtaisesti puhua Fionan kanssa, saada hänen suustaan suorat sanat sille, etteivät he halunneet minua takaisin. Olin kuitenkin yllättänyt siitä, miten helposti ne sanat tulivat puhelimessa seuraavana päivänä. Mikä ei ollut kuitenkaan yllättävää, oli se, että Fiona halusi syytää kaiken minun syykseni.

Tietenkin tällainen kokemus aivan uudessa harjoittelupaikassa on saanut kolauksen niin henkilökohtaiseen kuin ammatilliseen itsetuntooni. Välillä jopa epäilin itseäni ja uskoin Fionaa – tämä kaikki on minun syytäni, minä olen huono työntekijä, en osaa mitään, minun pitäisi vain tajuta jotain, mitä en mitenkään tajua. He ovat yrittäneet kaikkensa ja silti mikään ei onnistu, joten välttämättäkin tämä kaikki on syytäni! Onneksi olen saanut puhua asiasta juurta jaksain niin kotona täällä Saksassa kuin kotiin Suomeenkin päin. Onneksi Katharinakin on saanut minut uudelleen uskomaan omiin taitoihini ja siihen, että osaan kyllä, tämä työpaikka ei vain ollut minua (eikä niitä muitakaan sieltä äkkiä häipyneitä harjoittelijoita) varten. Harjoittelija on yhtä hyvä kuin työntantajansa, täytyy vain uskoa se itsekin.

Joten. Elämä Berliinissä on saanut uuden alun. Fiona ei halunnut enää tavata kasvotusten kun vein avaimet takaisin, kai se kertoo jotain siitä, kuinka vähän minua työpaikalla arvostettiin. Aion jättää ensimmäiset kuusi viikkoa taakseni ja aloitan seuraavat kuusi puhtaalta pöydältä. Etsimme tämän ensimmäisen viikon Katharinan kanssa uutta paikkaa yhdessä. Jos sellaista ei löydy, aloitan maanantaina, viikon päästä, työt hänen luonaan. Hänen mukaansa hän jopa haluaisi minut hänen omaksi harjoittelijakseen, joten kai olen jotain hyvää tehnyt ja sanonut ainakin hänen silmissään. Katharinan luona tekisin paljon paperihommia sekä käännöstyötä, joka ei kuulosta lainkaan hassummalta. Saisin käyttää niin saksaa kuin englantiakin, joten mikäs sen mieluisampaa?

Nyt istun mukavana kesäiltana kodin lähellä olevan järven (Suomen mittapuulla lammen...) luona. Luen ja kuuntelen musiikkia ja kirjoitan. On mukavaa tietää, että voin tämän viikon ajan tutustua Berliiniin uudelleen. Ehkä omalla tavallani. On hassua huomata miten kaupungissa kaipaa luonnon helmaan mutta maalla kaipaa kaupunkiin.

Weissensee, se järvi josta tämä kaupunginosa on saanut nimensä.

Aurinko alkaa painua pilveen ja asteita on vain parisenkymmentä. Taidan heittää viltin ja läppärin takaisin kangaskassiin ja mennä kyselemään miten meidän asunnon uusin asukas, italialainen Eloise, on saanut tänään kielikurssilla aikaiseksi. Hän on luultavasti ollut saman ryhmän kanssa kuin minäkin kuukausi sitten. Hauskaa kuulla mitä mieltä hän on opettajasta ja muista kanssaoppilaista.

Kyllä tää tästä!


P.S. Jos kuvat kiinnostavat tekstiä enemmän, lisää löytyy valokuvablogistani täältä.

Juutalainen hautausmaa

Viime sunnuntai oli yhtä sateisen harmaa kuin tänäkin päivä. Edellisviikon 40 asteen helteistä oli muisto vain (onneksi) ja säätiedotus lupasi päiväksi sadetta. Heräsin tuttuun viikonlopputapaan nukuttuani ensin kellonympäri viikon väsymystä pois ja päätin, ennen kuin ehdin edes syödä aamiaista, että otan Canonin mukaan ja lähden kävelemään jonnekin.

Jenna, valmiina aina kaikkeen, lähti tietenkin mukaan. Kävelimme tuttuja teitä pitkin ja tulin ajatelleeksi lähellä olevaa kirkkoa tai ainakin sitä ympäröivää hautausmaata. Töissä olin jutellut Hansin kanssa asiasta ja hän kertoi, ettei olisi lainkaan outoa mennä hautausmaalle vain tutkiskelemaan. Niinpä uskaltauduin ehdottaa valokuvausmatkaa sinne.

Tiesin kyllä, että lähettyvillämme oli juutalainen hautausmaa. En vain ensin tajunnut, että se oli niin lähellä. Porttiin hakattu kyltti kielsi lähestulkoon kaiken, myös ammattimaisen kuvaamisen, mutta halusin silti sisälle. Ja onneksi menimme.

License: Wikimedia Commons

Kuulostaa ehkä oudolta, mutta tämä hautausmaa on ehkä tähänastisen matkani kohokohdista. Toki asiaan voi liittyä myös senhetkinen olotila ja rauhallinen viikonloppu, mutta kerrankin tuntui siltä kuin olisin löytänyt jotain, mitä jokainen lähituristi ei löytäisi. Piilotetun aarteen!

Jüdischer Friedhof Weißensee on perustettu vuonna 1880 Berliinin pari sataa vuotta vanhemman juutalaisen hautuumaan täyttyessä. Se on tällä hetkellä, lähteestä riippuen, suurin tai toiseksi suurin juutalainen hautausmaa Euroopassa. 42 hehtaarin alueella on noin 115 000 hautaa ja tilaa edelleen näytti olevan. Hautausmaa selvisi Toisen maailmansodan pommituksilta, vain muutama tuhat hautaa ja uusin hallintorakennus tuhoutui. Tämä on suoranainen ihme, tuhottiinhan useat juutalaiset hautausmaat Euroopassa sodan aikana täysin.

Ensimmäisenä erikoisuutena huomasimme Art Noveau -tyyliset mausoleumit, jotka kiersivät hautausmaan ympärille rakennettua tiiliaitaa. Ne olivat toinen toistaan suurempia ja hienompia ja vanhempia. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Hehtaarit on jaettu 120 ostastoon, jonne eksyimme nopeasti. Sisempänä hautuumaata ihmettelin useasti ääneen joka puolella kasvavaa murattia. Se peitti yhtenä massana koko maan, oli kietoutunut puihin ja hautakiviin, joista osa oli kaatunut maahan, osasta kaiverrukset lähes kokonaan kuluneet pois. Koko loputtomalta tuntuva tila oli puiden runsailla lehdistöillä katettu ja tuntui hassulta eksyä metsämäiseen tilaan, niin lähellä omaa kotia ja niin lähellä Berliinin vilskettä.

Joka puolella näkyvä vihreys teki hautausmaasta entistä erikoisemman ja jopa taianomaisen. Hautoja vieri vieressä, silmänkantamattomiin, kiemurtelevien murattien peitossa. Suurin osa haudoista oli täysin kulkureittien ulkopuolella. Tämä kaikki, kauneudestaan huolimatta, on tapahtunut tahtomatta. Koska holokausti tuhosi niin valtavan osan berliiniläistä juutalaisyhteisöä (tai ihmiset yksinkertaisesti muuttivat pois), hautoja ei hoidettu eikä myöhemmin siihen ole ollut enää resursseja. Erään laskelman mukaan hautausmaan entisöinti maksaisi 40 miljoonaa euroa.

Työleireillä murhattujen nimiin pystyetyt muistomerkit hiljensivät entistä enemmän. Berliinissä on vaikea päästä eroon historiasta ja ihmisten julmuudesta, eikä siitä välttämättä täydykään päästä. On hyväkin muistaa. Muistomerkeillä ihmettelimme joka puolelle kerättyjä kiviröykkiöitä, joiden merkityksen selvitin vasta kotona. Juutalaisessa yhteisössä on ollut ennen vanhaa tapana viedä haudoille kukkien tai kynttilöiden sijasta kiviä. Näky oli yksinkertaisuudessaan kaunis ja vaikuttava.

Hautausmaa haluttaisiin liittää UNESCOn maailmanperintölistalle, joka ei ihmetytä minua lainkaan. Paikka on kaunis ja maaginen, rauhallinen ja täynnä tarinoita, jos niitä vain malttaa jäädä etsimään. Haluan sinne ehdottomasti uudelleen. Uusi lempipaikkani, miten makaaberia se ehkä onkaan!

Kulttuurishokki?

Olen tässä viimeisen viikon ollut lähes päivittäin joko allapäin tai muuten vain ärsyyntynyt. Olen vähän pohtinut mistä se voisi johtua, sillä päällisin puolin kaikki on vallan mainiosti. En ole keksinyt mitään muuta syytä kuin että poden kulttuurishokkia.

Wikipedia kuvailee kulttuurishokkia näin:

Kulttuurišokki tarkoittaa ihmisen vaikeutta sopeutua vieraaseen kulttuuriin. Siihen liittyvät oireet voivat olla psyykkisiä ja fyysisiä, voimakkuudeltaan eriasteisia ja jokainen kokee sen eri tavoin. Kulttuurišokkiin liittyvien tuntemusten voimakkuus riippuu omasta henkisestä kapasiteetista, oman ja kohdattavan kulttuurin erilaisuudesta sekä aiemmista kokemuksista.

Fyysisiksi oireiksi voisi kai lukea yllättäen nousseen ihottuman, voimakkaat päänsäryt, aivastelut ja jatkuvan nälän. Aluksi tosin ajattelin näiden johtuvan vaikkapa siitepölystä ja työstressistä, mutta miksipäs ei myös kulttuurishokista. (Sori, Wikipedia, en halua kirjoittaa sitä enää noin kuin sinä.) Varsinkin ensimmäiset kolme viikkoa päätä särki lähes päivittäin, joka välillä äityi migreeniksi asti. Ihottuma kasvoilla ja ranteissa on tosin hiljalleen alkanut laskeutua.

Psyykkisiin oireisiin puolestaan luen jatkuvan ärtyneisyyden. Kirjoitin jo, etten koe sen olevan kulttuurisidonniasta, mutta luulen, että olen nyt liian lähellä tätä kaikkea, jotta osaisi objektiivisesti tarkastella tilannetta. Mutta ei ole sellaista päivää, etteikö joku ottaisi pattiin. Ihmiset tupakoivat kuin korsteenit ja joka paikassa, niiltä ei pääse pakoon missään. Helle on niin kova, että pelkkä ajattelu laittaa hikoilemaan. Töissä ihmiset eivät keskustele toisilleen eivätkä ainakaan minulle, kuitenkin olettaen, että tiedän kaiken. Kotona on sotkuista, kun kaikilla on eri käsitys siitä, mikä on kohteliasta ja siistiä yleisissä tiloissa.

Tällä hetkellä töissä oleminen on myös melko rasittavaa. Muut kai olettavat, että osaan lukea ajatuksia, sillä kiireen alla kaikki unohtavat, etten osaa täydellistä saksaa enkä ymmärrä kun he puhuvat nopeasti keskenään. Jos pyydän apua, saan tiuskaisuja enemmänkin kuin apua. Koitan tämänkin ajatella niin, että muillakin on vaan huono päivä, mutta ei se ainakaan helpota omaa oloani edes töiden ulkopuolella. En ole saanut oikein minkäänlaista perehdytystä mihinkään, enkä pysty olemaan oma-aloitteinen, koska kaikki projektiin liittyvä informaatio on paperilla. Fionan liikkeessä. Ja itse istun Hansin toimistolla. (Tähänkin yritin ehdottaa sitä, että laittaisin kaiken sähköiseen muotoon, jolloin monen elämä helpottuisi, mutta ilmeisesti se oli huono idea.) Olen mielestäni hyvä työntekijä kun siihen on mahdollisuus, mutta täällä istun tyhjänpanttina tai teen niin sanottuja hanttihommia. Siitä tulee sellainen olo, että olen vain tiellä. Haluaisin olla avuksi, mutta näin kolmen viikon työssäoloajan jälkeen en ole kokenut olevani avuksi lainkaan. Harmittaa.

Tästä kaikesta työärsytyksestä tietenkin siirrytään luonnollisesti siihen, että joka päivä energiani tuhlautuvat töissä istumiseen, jolloin en pääse näkemään Berliiniä työmatkan ulkopuolella juuri lainkaan, sillä olen liian väsynyt lähteäkseni enää sen jälkeen muualle kuin kotiin syömään ja suihkuun ja nukkumaan. (Säälittävää tuossa lauseessa on se, että se on aivan totta. Saatan syödessäni katsoa jakson jotain ohjelmaa, joka on ainoa vapaa-aika mitä ehdin viettämään.) Mietin usein, että olisipa minullakin neljän päivän työviikko, kuin monilla muillakin suomalaisilla täällä, mutta todellisuudessa sekin päivä varmasti menisi - ainakin aluksi - vain nukkumiseen. Mutta olisi kai mukavaa saada edes mahdollisuus siihen, että näkisi muutakin kuin kolme eri katua päivässä.

Lisäksi ikävöin mukavaa kotielämääni ja kissoja. Jopa yötöntä yötä.

Noin. Kuulostaako kulttuurishokilta? Wikipedia tosin luottaa siihen, että helpotusta on tulossa:

Kulttuurišokkiin on määritelty neljä eri vaihetta:

1. Kuherruskuukausi: Uuteen kulttuuriin saavuttaessa innostus nähdä ja kokea kaikki ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Vieras kulttuuri nähdään hyvässä valossa huomaamatta sen huonoja puolia.
2. Šokin kynnysvaihe: Pienet asiat alkavat ärsyttää ja uuden kulttuurin huonot puolet ja käytännön ongelmat tulevat esiin. Väsymys, masennus ja koti-ikävä ovat tämän vaiheen yleisiä oireita.
3. Sopeutuminen: Vähittäinen oppiminen, toimeentuleminen erilaisissa tilanteissa ja ymmärrys toimintatapojen syistä auttavat sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Olo alkaa tuntua kotoisammalta ja kommunikaatio-ongelmat vähenevät. Yleinen uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenee.
4. Paluušokki: Paluu omaan kulttuuriin voi aiheuttaa suuremman šokin kuin kulttuurišokki vieraassa kulttuurissa. Uudelleensopeutuminen omaan kulttuuriin voi viedä aikaa vieraassa kulttuurissa kertyneiden kokemusten ja mahdollisesti muuttuneen omakuvan vuoksi.

Sopeutumista odotellessa.