Sisustussuunnittelija työharjoittelussa

21. heinäkuuta 2015

Puoliväli

Koko Saksaan lähdön perimmäinen tarkoitus (niin minun kuin työkkärinkin mielestä) oli osallistua oman alan työntekoon. Mitä sitten voi tehdä, jos työpaikalla oleminen käy mahdottomaksi? Silloin ei auta kuin vaihtaa työpaikkaa.

Jo muutaman viikon ajan työpaikalla oleminen on ollut turhauttavaa ja päivä päivältä oudompaa. Viikko sitten kaikki kulminoitui lopulta ensin päivän mittaiseen migreeniin ja seuraavan päivän keskusteluun töissä, jonka aikana kävi harvinaisen selväksi, että aikanani Fionan ja Hansin projektissa tulisi väittämättä loppuman ennenaikaisesti. Viimeiset sanat, jotka kuulin Fionalta, olivat seuraavat: ”Älä tule takaisin, ennen kuin olet varma että pystyt tähän ja että olet innoissasi projektista!” Koko keskustelu oli omalta osaltani täysin hämmentävä, koska omasta mielestäni olen työskennellyt niin hyvin kuin paikassa, jossa ei neuvota, jossa ei saa kysyä, jossa mitään ei ole kerrottu, vain voi.

Lopulta puhuin Educationin Katharinan kanssa asiasta ja tulimme molemma siihen lopputulokseen, että aiomme etsiä uuden paikan. Halusin kuitenkin henkilökohtaisesti puhua Fionan kanssa, saada hänen suustaan suorat sanat sille, etteivät he halunneet minua takaisin. Olin kuitenkin yllättänyt siitä, miten helposti ne sanat tulivat puhelimessa seuraavana päivänä. Mikä ei ollut kuitenkaan yllättävää, oli se, että Fiona halusi syytää kaiken minun syykseni.

Tietenkin tällainen kokemus aivan uudessa harjoittelupaikassa on saanut kolauksen niin henkilökohtaiseen kuin ammatilliseen itsetuntooni. Välillä jopa epäilin itseäni ja uskoin Fionaa – tämä kaikki on minun syytäni, minä olen huono työntekijä, en osaa mitään, minun pitäisi vain tajuta jotain, mitä en mitenkään tajua. He ovat yrittäneet kaikkensa ja silti mikään ei onnistu, joten välttämättäkin tämä kaikki on syytäni! Onneksi olen saanut puhua asiasta juurta jaksain niin kotona täällä Saksassa kuin kotiin Suomeenkin päin. Onneksi Katharinakin on saanut minut uudelleen uskomaan omiin taitoihini ja siihen, että osaan kyllä, tämä työpaikka ei vain ollut minua (eikä niitä muitakaan sieltä äkkiä häipyneitä harjoittelijoita) varten. Harjoittelija on yhtä hyvä kuin työntantajansa, täytyy vain uskoa se itsekin.

Joten. Elämä Berliinissä on saanut uuden alun. Fiona ei halunnut enää tavata kasvotusten kun vein avaimet takaisin, kai se kertoo jotain siitä, kuinka vähän minua työpaikalla arvostettiin. Aion jättää ensimmäiset kuusi viikkoa taakseni ja aloitan seuraavat kuusi puhtaalta pöydältä. Etsimme tämän ensimmäisen viikon Katharinan kanssa uutta paikkaa yhdessä. Jos sellaista ei löydy, aloitan maanantaina, viikon päästä, työt hänen luonaan. Hänen mukaansa hän jopa haluaisi minut hänen omaksi harjoittelijakseen, joten kai olen jotain hyvää tehnyt ja sanonut ainakin hänen silmissään. Katharinan luona tekisin paljon paperihommia sekä käännöstyötä, joka ei kuulosta lainkaan hassummalta. Saisin käyttää niin saksaa kuin englantiakin, joten mikäs sen mieluisampaa?

Nyt istun mukavana kesäiltana kodin lähellä olevan järven (Suomen mittapuulla lammen...) luona. Luen ja kuuntelen musiikkia ja kirjoitan. On mukavaa tietää, että voin tämän viikon ajan tutustua Berliiniin uudelleen. Ehkä omalla tavallani. On hassua huomata miten kaupungissa kaipaa luonnon helmaan mutta maalla kaipaa kaupunkiin.

Weissensee, se järvi josta tämä kaupunginosa on saanut nimensä.
Aurinko alkaa painua pilveen ja asteita on vain parisenkymmentä. Taidan heittää viltin ja läppärin takaisin kangaskassiin ja mennä kyselemään miten meidän asunnon uusin asukas, italialainen Eloise, on saanut tänään kielikurssilla aikaiseksi. Hän on luultavasti ollut saman ryhmän kanssa kuin minäkin kuukausi sitten. Hauskaa kuulla mitä mieltä hän on opettajasta ja muista kanssaoppilaista.



Kyllä tää tästä!


P.S. Jos kuvat kiinnostavat tekstiä enemmän, lisää löytyy valokuvablogistani täältä.

2 kommenttia:

  1. Sulla on käynyt nyt niin huono tuuri ja oot joutunut näkemään sitä Saksan huonompaa puolta. Omakohtainen kokemus kun on itelläkin se, että suurimmalla osalla niistä keskieuroopan juntturoista näyttää olevan halko perseessä aamukuudesta auringonlaskuun asti.. Me suomalaiset jurotkin ollaan niille vaan LIIAN aurinkoisia. Nyt vaan nokka kohti uusia haasteita ja jaksat olla yhä yhtä iloinen itses niin ei voi mennä mönkään! - Jaana (PS. Veljesi käski haistattaa pitkät..)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, harmi, että muuten niin chillissä kaupungissa oon nyt ollut vain tosi nyrpeiden saksalaisten kanssa tekemisissä! Julkisissa voi olla vaikka miten mukavia ihmisiä mutta tuolla työpaikalla kyllä suurin osa oli niin jumalasta seuraavia vakavuudessaan, että huh. No, mutta, kuten sanoit, nokka kohti uusia haasteita! Seuraava paikka ei mitenkään voi olla näin huono ja ainakin oon varautunut enkä jätä sanomatta, jos alku näyttää yhtä huonolta! Kiitti! :)

      Poista

Copyright: Kissakarhu. Sisällön tarjoaa Blogger.