Hävettää

Todella monella tuntuu olevan sellainen käsitys, että en voisi olla onnellisempi nyt, kun olen takaisin kotona, takaisin Suomessa. Täällä minulla on kaikki hyvin ja olen turvassa. Kuljen tuttuja katuja eikä tarvitse pelätä miljoonakaupungin pimeydessä. Kaupasta saa tuttuja ja turvallisia tuotteita, se varmasti tuntuu ihanalta. Iltaisin on hiljaista ja metsään voi mennä nauttimaan luonnosta. Mutta jos rehellisiä ollaan, en ole ollut näin ahdistunut kuukausiin. Ymmärrykseni ei riitä siihen, mitä täällä on kolmen kuukauden aikana tapahtunut. Enkä lähtisi edes maksusta yksin sinne metsään.

Me suomalaiset asumme juuri sellaisessa lintukodossa, kuin kuvittelemmekin. Ei tarvitse pelätä hirmumyrskyjä tai maanjäristyksiä tai mutavyöryjä ja tulvia. Emme elä sodan keskellä emmekä hullun diktaattorin alaisena. Jokainen saa osoittaa mielipiteensä, olipa se millainen hyvänsä. Jos terveys pettää, tiedämme mihin mennä. Jos työpaikka menee alta, tiedämme mistä saa apua. Opiskelu ei maksa mitään, siitä saa itse asiassa rahaa tilillensä joka kuun 4. päivä. Jokainen kasvava lapsi saa ilmaisen, lämpimän ruoan aamupäivän ruokajonon jälkeen. On todellakin onni syntyä Suomeen.

Joten miksi meistä suomalaisista on tullut niin hirvittävän julma ja epäempaattinen kansa? Miksi emme rakasta mitään niin paljon kuin rahaa? Miksi olemme kateellisia? Miksi pelkäämme kaikkea sitä, mikä ei ole tuttua ja turvallista? Kun näemme hukkuvia lapsia, silvottuja naisia, nääntyviä vanhuksia ja toisiaan lasittunein silmin tappavia miehiä, me näemme vain kaiken sen, mitä yksikin noista kärsivistä ihmisistä voisi viedä meiltä. Hävettää.

Minulta peruttiin kesällä työttömyysturva. En ole pian kahteen kuukauteen saanut penniäkään Suomen valtiolta. Muut Saksassa olleet olivat saman tilanteen edessä. Suomessa olleet sukulaiseni ja ystäväni olivat kaikki pöyristyneitä tilanteesta. Miten näin voi olla? Eikö TE-toimistolla ja KELAlla ole mitään ihmisyyttä jäljellä? Eivätkö he ymmärrä, että minunkin on maksettava laskuni ja saatava ruoka niin itseni kuin kissanikin kuppiin? Miten voi olla, että minun kärsiessäni rahattomana myönnämme sitä samaa rahaa tuntemattomille ihmisille, jotka tulevat ja vievät rakkaasta Suomestamme kaiken, joka meille kuuluu!

Järkytyin hieman kuulemastani. Itselleni tärkeät ihmiset näkivät minun ahdingossani vain oman vihansa samalla kun tililleni siirrettiin hätävaraa, jotta saan ainakin ruokaa suuhuni. Luen yhtä järkyttyneenä uutisia ja niistä kirpoavia kommentteja. Miten kukaan voi laittaa minun tilanteeni pakolaisen kanssa samalle viivalle? Tulenko minä sodan keskeltä? Olenko minä nähnyt vanhempani tapettavan silmieni edessä? Enkö ole kuullut perheestäni mitään vuosiin enkä edes tiedä olevatko he elossa? Onko äitini raiskattu, isäni kurkku villetty auki? Onko veljeni käteen työnnetty kivääri ja sanottu, että tapa oman maasi kansalaiset, koska käsken niin? Ei. Minä tiedän tismalleen missä perheeni on. Minun tililleni on siirretty rahaa, että saan ostaa kahden euron maitotölkin lähi-Siwasta. Eikö kukaan muu näe tätä eroa? Henkeäni ei ole uhattu. Pahinta mitä voi sattua on se, että joutuisin muuttamaan takaisin perheeni luokse, joka olisi häpeällistä ja tylsää näin vanhana. Tai että joutuisin ns. tappelemaan toimeentulotuen kanssa, jos kaikki muu pettää? Miten se on yhtä kuin se, että ympärilläni olisi vain kaaosta, turvattomuutta, kuolemaa ja kärsimystä? Minun suurin kärsimykseni on se, etten enää ehkä tykkääkään Skyristä. (Mutta kun se olisi niin hyvä aamupala!) Hävettää.

Tärisen siitä häpeästä kun luen ihmisten vihapuhetta ja katson uutisia. Itken, sillä en halua rakkaan kotimaani muuttuvan tällaiseksi. Miten voi olla, että omat lapsensa turvassa pitävät ihmiset eivät ymmärrä, millainen hätä toisen maan vanhemmilla on omistaan? Miten siinä vaiheessa heidän sydämensä kovettuu ja ajatukset täyttää vain yksi ajatus: mitä varten tuokin lapsi tulee ja vie minun lapseltani kaiken? Me elämmä täydellisen valheellisessa utopiassa, jonne emme kaipaa ainuttakaan ulkopuolista sitä utopiaa rikkomaan.

On täysin käsittämätöntä, miten yhtäkkiä niin suuri osa suomalaisista on päättänyt, että nämä sotaa ja vainoja paikoilevat ihmiset ovat syypää kaikkeen siihen, mikä Suomessa on nykyään huonosti. Onko kumiveneeseen kuollut istunut hallituksessamme päätöksiä tekemässä? Oliko kuorma-autoon tukehtunut se, joka hakkasi vanhuksen tai myrkytti koirat? Miten voimme ottaa eri yhteyksistä erilaisia asioita ja yhdistää ne täysin epärationaalisella tavalla toisiinsa ja väittää, että tässäpä on nyt meillä oiva syy siihen, miksi kukaan ei saa tänne täydelliseen maahan tulla? Voi, miten toivon, että jokainen Suomesta vuosien aikana lähtenyt on kokenut samanlaista vihaa uudessa kotimaassaan, sillä emmehän me voi vain ottaa antamatta joskus. Hävettää.

Vai onko kyse vain sodan mediaseksittömyydestä? Vuodatamme kyyneleitä nälkää näkeviä afrikkalaislapsia kohtaan kerran vuodessa ja lahjoitamme Planille muutaman euron ja tunnemme olomme taas hyviksi. Mutta miksipäs emme tuntisi? Ei yksikään niistä afrikkalaisista lapsista ole tulossa tänne. He pysyvät kaukana ja kärsivät silmiemme edessä vain silloin kun MTV haluaa näyttää konsertin livenä. Sotaa pakoilevista on vaikeampi tehdä kyyneliä kirvoittavia kuvia tai sitten sitä ei vain haluta edes yrittää.

Minä en pelkää syyrialaisia poikia ja miehiä. Tunnen henkilökohtaisesti neljä, jotka ovat luonteeltaan, etiikaltaan ja kokemuksiltaan sata kertaa jokaista tuntemaani suomalaista poikaa tai miestä rikkaampia. He ovat kokeneet kauheuksia, yksin, mutta he hymyilevät ja hyväksyvät ihmiset sellaisina kuin he ovat. Heidän kulttuurinsa ja uskontonsa ei pitäisi hyväksyä hiuksiaan värjäävää, mielipiteensä ääneen sanovaa, vapaaehtoisesti lapsetonta naista, joka katsoo formuloita ja pelaa pleikkaria ja haluaa kaiken lisäksi elää elämänsä toisen naisen kanssa. Mutta he olivat parhaita kavereitani ja he olivat surullisimpia kuin muut kun lähdin. Näille ihmisille emme siis olisi halunneet antaa paikkaa elämästämme, koska pelkäämme, että he tulisivat juhlimaan, raiskaamaan, viemään työpaikkamme ja kaikki velkaisen valtiomme rahat? Hävettää.

Ei kai ole ihme, että kaikki nämä syyrialaiset tiesivät, että Suomeen ei kannattanut lähteä turvaa etsimään. Ei, vaikka sieltä olisi saanut enemmän rahaa elämiseen kuin muualta. Jopa he tiesivät, että suomalaiset eivät ole ymmärtäväinen ja ystävällinen kansa. Maineemme ulkomailla on kaikkea muuta kuin mairitteleva. Ja ilmiselvästi se on meille kaikille täysin okei. Eihän meidän tarvitse miellyttää kuin itsejämme. Jos suomalaiset saisivat päättää, elisimme kuin entisaikojen Japani – rajat suljettuina, historia kauniiksi omasta päästämme keksittynä. Olisimme Suomi-neidon muotoinen vankila ja se olisi ihanaa.

Eilen annoin kassillisen vanhoja lasten VHS-kasetteja herttaisen oloiselle suomalaiselle miehelle, joka halusi näyttää niitä pienelle lapselleen. Ennen pikaista tapaamistamme tarkistin hänen Facebook-sivunsa. Joka ikinen viesti ja linkitetty uutinen oli sävyltään uhkaava, rasistinen ja väkivaltainen. Pelkäsin sitä lempeästi puhuvaa miestä paljon enemmän kuin kertaakaan Berliinissä ketään. Siellä en kokenut pelkoa koskaan. Täällä häpeä, pelko, epätoivo ja ahdistus ovat ainoat tunteet mitä olen tuntenut siitä hetkestä lähtien, kun istuin Helsinki-Vantaalta lähtevään junaan.

Mitä täällä on oikein tapahtunut? Kuka päätti pilata rakkaan Suomeni? Hävettää!

Ihan tavallinen päivä

Live-tiedoitus: Olen Suomessa. Nukuin yöni pehmeällä sängyllä ja täydellisellä tyynyllä, silittelin kissaa ja join täydellisen ihanaa vettä.

Berliini-elämä ei silti blogin osalta ole vielä täysin ohi. Kotiinsaapumisen kunniaksi muistutan vielä aivosolujani siitä, millainen ihan tavallinen päivä Saksassa oli.


Joku keskiviikko:

1. Kello soi kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Joskus herään soittoon, joskus jo aikaisemmin. Koska työpaikalla on alettu tarjota yhteistä aamupalaa, ei aamutoimiin jää meikkausta kummempaa.

2. Antonplatzin tram-pysäkille M4:ää odottamaan.

3. Alexanderplatzilla tram vaihtuu S-bahniin, joka on yleensä melko täynnä, mutta useimmiten ainakin puolessa välissä matkaa löydän penkin. (Berliiniläiset eivät neljän paikoilla nouse pois tieltä, jos haluat pois junasta ennen vieressä istuvaa - he siirtävät polviaan vähän sivummalle ja itse pitää puikkelehtia pois.)

4. Zoologischer Gartenin pysäkillä vaihdan tunnelin kautta U-bahniin, joka tämän kesän aikana oli U12. Matka omalle pysäkilleni on 2 min ja kestää vain yhden pysäkin välin.

5. Strasse des 17. Juni 152 on TU-Berlinin osoite. Kun kävelen suojatien yli, käännän katseen oikealle ja näen Siegessäulen (Saksan yhdisttumissotien kunniaksi pystytetty muistomerkki) kimaltelevan kultaisena auringossa aamun helleauringossa.

6. Pääsen luokkaan, yleensä olen yksi niistä harvoista, jotka ovat tulleet ajoissa. Turvakengät ja muut kamppeet päälle, sillä tänään on tiedossa puuosien hiontaa.

7. Jossain vaiheessa on liian nälkä ja on pakko lähteä arkkitehtuurirakennuksen kahvilaan. Tarjolla on saksalaisia kotiruokia tai täytettyjä leipiä, pieniä vihersalaatteja, maustettua bulguria tai rahkaa marjoilla. Juomaksi löytyy erilaisia limppareita, olusia, kahvia ja maitojuomia.

8. Takaisin luokkaan, tällä kertaa saan vaihtaa hiekkapaperin hiontakoneeseen, jolloin puupölyä on vähemmän kasvoilla ja vaatteilla.

7. Toisen kerroksen käytävää pitää kävellä edes takaisin. Metallityöpaja on kellarikerroksessa, kahvila ensimmäisessä.

8. Vihdoin kello alkaa käydä kuutta. Jotkut jäävät vielä kouluun jatkamaan hiottujen osien öljyämistä tai uusien sahaamista. Öljyjen hajut ja ilmastoimaton huone pölyineen tekee olosta todella heikon.

7. Taas U12 on täynnä. Aamun reitti takaperin takaisin menee onneksi päivisin nopeammin kuin aamuisin. (Vaikka kännykästä onkin aina akku sen verran loppu, että musiikkia ei enää voi kuunnella.)

8. Alexanderplatzin legendaariset maamerkit ja turistinähtävyydet ovat osa jokapäiväistä elämää. En ehtinyt käydä TV-tornissa tai sopia tapaamista kellon alle, mutta onneksi tuhannet ihmiset tekevät niin puolestani yhden päivän aikana.

9. Vihdoin Antonplatzilla! Mahlerstrassea eteen päin, alkaa väsyttää ja hiki valuu otsaa pitkin. Taas 30-astetta lämmintä, onneksi kuitenkin tuulee, kuten melkein joka ikinen päivä.

10. La Paz -ravintolan kukkia on häiriköity. Epäilen niiden olevan meidän naapurien lasten älynväläyksiä. Henkilökunta näköjään toivoo, että aggressiot purettaisiin muualle kuin heidän kukkasiinsa.

11. Kotona. Jalat eivät ole ainoa ruumiinosa, jotka hikoavat. Pakko mennä suihkuun. Kämppiksen laittamat ohjeet joka ikisessä huoneessa lähinnä ärsyttävä - kuvitteleeko hän, että olen tyhmä? Koitan olla lukematta ohjelappusia ne nähdessäni, koska muuten vain ärsyttäisi koko ajan.

12. Suihkun jälkeen väsyttää vielä enemmän. Pakko ottaa pienet päiväunet. Hakkaan tyynyä eri asentoihin ja huomaan, että hiljalleen alan tottua epämukavan tyynyn kanssa nukkumiseen. Joka kerran käytän sitä eri tavalla, mutta näin väsyneenä uni tulee silmään missä asennossa vain.

13. Tulee nälkä. En jaksa lähteä Aldiin, jonne on jonkin verran matkaa. Tekstaan Jennalle: "Pitäis käydä Kaiser'sissa, tuutko mukaan?" Lähdemme turkoosit Rossmannin kauppakassit kädessä hulmuten kohti kallista kauppaa. Ostan nälissäni kaikenlaista turhaa: mansikkamaitoa, jogurttia, leipää, sipsejä, suklaata, ehkä valmislasagnea tai kolmileivän. Arvellaan Jennan kanssa kassalla paljon ostokset tulevat tekemään. Jos menee yli kympin, tietää tuhlanneensa rahaa holtittomasti.

14. Kello on kahdeksan tai yhdeksän. Laitan pyörimään jonkun ohjelman, mitä olen katsonut jo monta päivää putkeen. Tällä kertaa on meneillään viimeiset jaksot Vikingsiä. Yhtäkkiä kello onkin jo kymmenen tai yksitoista ja on hiljalleen mentävä nukkumaan. Jos vain malttaisi. Ehkä vielä yksi jakso...?

Ammatillista pohdintaa

Lähdin Berliiniin vastavalmistuneena sisustussuunnittelijana, artesaanipinssi oli ehtinyt koristaa kirjahyllyn reunaa vasta viikon kun jo istuin lentokoneessa. Tuntuu siis hieman hassulta mietiskellä tätä kesää ammatilliselsta näkökulmasta - vastahan valmistuin!

Pelkäsin hieman aluksi Allianssin hakupapereita täyttäessäni, että onko tällaiselle alalle löydettävissä töitä ja miten helposti. Nyt kun olen ollut paikan päällä lähes kokonaiset kolme kuukautta, olen saanut tietää, että valitettavasti Saksassa rakastamalleni alalle ei ole lainkaan samalla tavalla töitä kuin vaikkapa Suomessa. Omien kokemusten ja muiden kanssa rupattelun jälkeen olen todennut, että koko maa ja sen kansalaiset suhtautuvat sisustamiseen muutenkin eri tavalla suomalaisiin verrattuna. Televisiossa ei näytetä kymmentä eri sisustusohjelmaa, ihmiset eivät osaa nimetä ketään julkkissuunnittelijaa nimeltä. Ei edes alasta kiinnostuneet. Ihmiset eivät ole valmiita maksamaan siitä, että koti näyttäisi miltään muulta kuin se on aina näyttänyt.

Termiä "sisustussuunnittelija" ei muutenkaan periaatteessa ole - on vain joko stailaaja tai arkkitehti. Vaikka googlettelun tuloksena välillä löysinkin paikkoja, joiden toimeenkuvaan kuuluu sisustusarkkitehtuuri, todellisuudessa tällaista nimikettä ei ainakaan Suomeen verrattavissa ole. Kun kerroin olevani Interior Designer, suurin osa ihmisistä oletti, että olen oikeastaan asuntoja stailaava ihminen, ettei taustalla ole mitään erityistä koulutusta tai siihen ei ainakaan kuulu mitkään tekniset asiat miltään kantilta.

Niinpä oletusarvoisesti en kai saksalaisten mielestä tiennyt mitään tärkeää. Kun kerroin osaavani mittoja tai valaistusta, värioppia ja liikuntaesteisten juttuja, työnantajani niin Fiona Bennettillä kuin uudessa työpaikassanikin olivat yllättyneitä. Kaiken hyvän lisäksi tajusin, että edes he eivät tienneet näitä asioita. Yliopiston seminaarihuoneessa muiden kanssa istuessani saatoin olla ainoa, jolla oli mitään ennakkotietoa vaikkapa ruokatuolin istumakorkeudesta tai halogeenien ja led-valojen eroista. Kun ryhmiämme kiersivät apuun tulleet muut opettajat tai asiantuntijat, he luulivat, että olimme vahingossa valinneet vaikkapa oikean korkeuden ruoanlaittoon tai tarpeeksi syvän hyllyn, jotta suuretkin lautaset mahtuvat sen päälle. Kellekän ei tullut mieleen, että olimme tehneet valinnat tietoisesti.

Pitemmän päälle muiden tietämättömyys tuotti itselleni turhaa stressiä. Tuntui, että jouduin jatkuvasti avaamaan suuni, sillä muiden ratkaisut kokemiimme ongelmiin olivat monesti erittäin kummallisia tai epäkäytännöllisiä, ainakin omalta katsantokannaltani. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että stressini on turhaa sillä jatkuva suuni avaaminen ei tuottanut todellisuudessa mitään tulosta valmiisiin suunnitelmiin. Niinpä olen viimeisen viikon ajan antanut muiden hoitaa päätökset, sillä mielipiteistäni ja tiedoistani huolimatta en pysty enää lopputulokseen vaikuttamaan. Koen silti salaa pientä ylpeyttä siitä, että olen pystynyt kasvattamaan yllättävän suuren tietopankin pääni sisälle huomaamattani, jota pystyn nyt täysin luonnollisesti käyttämään. Hyvästi, RT-kortit! (Ainakin melkein.)

Olen myös huomannut, että oma sisustussilmäni, jos niin voi sanoa, on kehittnyt melko tarkaksi koulussa viettämieni vuosien jälkeen. En sanoisi, että se on ammattitaitoa, sillä kyseessähän voi olla henkilökohtaiset mielipiteetkin, mutta en tällä hetkellä pysty katsomaan projektiamme ja sanomaan rehellisesti ja ylpeänä, että lopputulos on niin hyvä kuin se näin lyhyellä aikataululla vain voi olla. On ryhmässämme muitakin, jotka kokevat jotkit yksityiskohdat yhtä huonoina kuin minäkin, mutta jostain syystä vastapuolen mielipide on jyräävä. Ymmärrän toki, että tilasta halutaan yhtenäinen, mutta tarviiko sen todella tarkoittaa sitä, että joka ikinen huonekalu ja hylly, jonka sinne rakennamme, on tismalleen samanlainen, tehty samoista materiaaleista? Joka ikisellä seinällä on samanlainen hylly, joka ikinen tuoli ja pöytä on toistensa kopioita. Kattovalaisinkin on tehty samasta vanerista ja samasta rautaputkesta kuin kaikki muukin.

Tämän viikon olin metalliryhmässä - leikkasin ja hioin ja valmistelin
pöytien metalliosia.

Mielestäni tällainen on amatöörimäinen virhe (haha!) sillä kyllä jokainen tila kaipaa koherenttiuuteen myös vastakohtia. On helppo ajatella, että jos vain valitsee kaikkialle muotokieleltään ja materiaaleiltaan samaa, onnistuu aina. Mutta kyllä jokainen tietää miltä näyttää olohuone, joka on sisustettu samalla Ikean mallistolla alusta loppuun. Entä sitten kun koko asunto on sitä samaa Ikeaa? En suostu uskomaan, että valtaosa ihmisistä pitää sitä kauniina. Välttämättä he eivät tiedä miksi, mutta jokainen aistii, että jokin sisustuksessa ei silloin miellytä. Niinpä en suostu uskomaan, että valtaosa pitää meidänkään projektiamme täydellisenä. Yksittäiset esineet ovat hienoja ja pidän niistä ja siitä, että rakennamme ne itse alusta loppuun, mutta kokonaisuuteen olisin itse kaivannut enemmän kontrastia. Mutta ei omaa mielpidettään voi ikuisesti muille motkottaa, varsinkin kun siihen vastataan "yeah, but".

Kaksi viikkoa suunniteltiin hyllyjä ja aina piti uudelleen ja uudelleen
tehdä kaikesta enemmän saman näköistä.

Mitä sitten olen oppinut? Sosiaalisuutta ja ryhmätyötaitoja. Muotoilemaan ajatukseni eri tavoin ja perustelemaan ne uudestaan ja uudestaan, olipa perustelu sitten rakennusopista otettua tai oman mielipiteen kautta omaksuttua. Olisin toivoinut oppivani vielä enemmän materiaaleista tai niiden käytöstä, mutta valitettavasti siihen en ole saanut apua tällä reissulla. Toki Fionan luona materiaalivaihtoehdot olivat erittäin moninaiset, monet niistä olivat niin omituisia, etten ollut koskaan vastaavasta kuullutkaan tai sellaista nähnytkään, mutta eivät hekään niistä mallipalaa kummempaa tiennyt.

Berliini on täynnä mielenkiintoista arkkitehtuuria, mutta rakennusten sisällä on vielä paljon tekemistä, jotta ne pääsisivät sykähdyttämään. Sitä Fiona kumppaneineen yrittävät Wintergarteniin tällä hetkellä tehdä - jotain sykähdyttävää ja erikoista. Über den Tellerrand taas haluaa lämpimän, kotoisan paikan, joka toimii hyvin heidän alati kasvavalle organisaatiolleen. Toivon todella että kummatkin projektit onnistuvat toiveissaan, vaikka todellisen harjoittelijan tapaan en ole päässyt vaikuttamaan suunnitelmien tekoon niin paljon kuin olisin halunnut. Ensimmäisessä paikassa en ollenkaan.

Uskon, että aikani Berliinissä ei ole ollut turhaa ja tästä kokemuksesta on vielä hyötyä tulevaisuudessa. On opettavaista nähdä miten muut ajattelevat. Kun siihen lisää vielä monta eri kansallisuutta erilaisista kulttuureista ja erilaisista lähtökohdista, erilaiset opinnot ja erilaiset mielipiteet, ei kokemus voi olla muuta kuin silmiä avaava. Olen huomannut omat ammatilliset vahvuuteni ja heikkouteni, ja vaikka välillä edelleen epäröin itseäni, toivon että Suomeen palaa entistä parempi sisustussuunnittelija.

Ihmetysten Top 5

On todella vaikea uskoa, että elokuuta on jo kestänyt parisen viikkoa! Suomessa koululaiset menevät jo ensimäisille koulupäivilleen ja syksy tekee tuloaan. Ja minä kun ajattelin, että 7.8. on joskus miljoonien vuosien ja päivien päästä. Se oli nimittäin päivä, jolloin läksin nopealle viikonloppumatkalle Suomeen.

Isoveljeni meni siis viime viikonloppuna naimisiin ja onnekseni pääsin käymään paikan päällä sitä todistamassa. Ensin lensin Helsinkiin, josta vaihdoin konetta vielä Ouluun, josta matkustin automatkan päähän Liminkaan. Pään sisäinen elämäni tosin ei pysynyt lainkaan maan ja kaupunkien vaihtojen mukana. Tiesin koko ajan, että olen menossa Suomeen, joka tuntui hassulta, mutta vielä hassumpaa olikin mennä Liminkaan, tuohon pieneen paikkaan josta kymmenisen vuotta sitten lähdin muille maille. Lisätään tähän vielä sukulaisia Turusta - jossa siis nykyään asun - olin jo aivan sekaisin missä olen ja mistä olen tulossa ja mihin menossa.

Kirjastovirma.fi

Hääjuhla ja mummini 80-vuotispäivällinen sujuivat kaikki oikein mukavasti, mitä nyt itse olin pitkän työviikon jälkeen väsynyt ja kipuinen. Kun sunnuntaina iltakuuden aikaan siirryin tottuneesti TXL-bussiin ja hyppäsin sen kyydistä lähimmälle S-Bahn-pysäkille, jolla pääsin lähemmäs kotia, oli kuin en olisi missään vaiheessa pois lähtenytkään. Mutta silti noinkin pieni hetki pois Berliinin sykkeestä oli erittäin tervetullutta ja oli saanut osaltaa jo unohtamaan ne pienet asiat, joita ensimmäisinä viikkoina täällä ihmettelin. Nyt onkin oiva hetki listata ensimmäinen Top 5 muistojen varalle:

- Tupakointi. Tämä yllätti sunnuntaina heti uudelleen, olin kai ehtinyt jo siihen tottua. Mutta täällä tupakansavua on mahdotonta mennä karkuun. Ihmiset pistävät tupakaksi heti tilaisuuden saatuaan, niinpä kaikki bussi- ja tram-pysäkit ovat savun peittämiä lähestulkoon aina. Ulkoilmaleffassa ympärillä ihmiset polttivat ketjussa niin, että sain parin tunnin aikana parinkymmenen vuoden edestä myrkkyjä keuhoihini. Luulin, että suomalaiset polttavat kuin korsteenit, mutta olinpa väärässä!

- Tyyny. En voi uskoa, että ehdin todella melkein jo tottua tuohon tyynyyn. Se on niin iso. Kirjaimellisesti metri kertaa metri. Suomessa tuijotin eteeni laitettua tyynyä viisi minuutta tyrmistyneenä, sillä en voinut uskoa miten pieni postimerkki se olikaan. Mutta unet olivatkin sitä paremmat. Toisin kuin tuon monsterityynyn kanssa. En vieläkään ole saanut oppituntia kyseisten tyynyjen käytöstä. Mitä me ei vain tajuta?

- Ihmisten pukeutuminen. En ole nähnyt ainuttakaan kesämiestä. En ainoitakaan vilkkuvia pakaroita. Toki tramissa tai bahnissa voi tulla vastaan jos jonkinlaista kulkijaa, joilla ei ehkä ole kaikki muumit laaksossa, mutta yleisilmeeltään berliiniläiset pukeutuvat näillä viikkoja kestävillä, yli 30-asteen helteilläkin siivosti ja normaalisti.

- Alkoholi. Sitä saa kaikkialta. Lähimarketin kassahihnan yläpuolelle on sopivasti sijoitettu Jägermeistereita, jos nyt tulisi viimehetken himo. 24/7 auki olevat Spätit ovat oikeastaan lähinnä täynnä erilaisia alkoholituotteita. Ettei nyt vain pääse vahingossakaan loppumaan kesken. Alkoholia voi myös juoda missä vain. Tekisikö mieli vähän olutta työpäivän jälkeen? Avaa pullo jo metrossa! Oletteko porukalla matkalla baariin? Istukaa viettämään aikaa pullojenne kera tramiin! Kukaan ei sano mitään eikä kukaan mulkoile ilkeästi.

- Maahanmuttajat. Melkein naurattaa lukea Suomen uutisia monikulttuurisuudesta ja sen ongelmista, rasistisista kommenteista ja maahanmuuttajavihasta, kun Suomeen verrattuna Berliinissä maahanmuuttajia on enemmän kuin sääskiä metsässä. Eikä se ole kenellekään ongelma. Kukaan ei käyttäydy heitä kohtaan vihamielisesti. Itse työskentelen maahanmuuttajien avuksi tehdyn hyväntekeväisyysorganisaation kanssa ja ihmiset - saksalaisetkin! - haluavat aivan yhtä vapaaehtoisesti ottaa osaa. Netissä maahanmuuttajille rakennettuihin leireihin etsitään lahjoituksia, joita ihmiset kantavat omakätisesti lähimmälle pisteelle. Työpaikkani maahanmuuttajat hymyilevät ja sanovat, että asuminen on vaikeaa ja kieltä vaikea oppia, mutta elämä täällä on kaiken sen pakoilemisen ja vuosien kiertolaiselämän arvoista. En sano, että jokainen berliiniläinen kokee asian näin positiivisesti, onhan kovanaamoja täälläkin, mutta yleisilmapiiri on kaukana rasismista. Julkisissa kulkuväleinssä kukaan ei mutakuonoile ketään.


Vielä olisi kolmisen viikkoa Berliini-aikaa jäljellä. Töissä kiire tiukentuu ja ihmisten stressitaso nousee, mutta toivottavasti projekti pysyy positiivisena loppuun asti! Harmi, etten pääse avajaisiin mukaan, ne kun järjestetään vasta 15.9. jolloin olen jo pari viikkoa nauttinut Turun syksystä.

Seuraavaksi lähden puimaan niitä 500+ kuvaa, joita häiden aikana ehdin kamerani kanssa tallentaa. Siinä meneekin mukavasti muutama ilta.

Ensimmäinen työviikko... taas

Viikko siinä vierähti ja epäilyistäni huolimatta sain perjantaina viestin, että alottaisin maanantaina uudessa paikassa. Kyseessä olisi taas uusi projekti, joka vähän arvelutti, mutta ainakin muut tuntuivat olevan ammattilaisia, joten rohkaisin mieleni ja läksin kohti Berliinin teknistä yliopistoa. Luonnollisesti eksyin matkalla ja niin edelleen, mutta se nyt oli jo odotettavissa!

Oikeastaan harjoittelupaikkani ei ole työpaikka. Projektin toteuttaa itse asiassa ryhmä arkkitehtiopiskelijoita, jotka saavat viiden viikon pyrähdyksestä opintopisteitä. Itse en tietenkään mitään saa, enkä niitä tarvitsekaan, sillä en opiskele enää missään. (Jes!)

Lyhykäisyydessään olen nyt työskennellyt viikon verran seuraavanlaisessa projektissa:

Über den Tellerrand on yhdistys, joka pyrkii helpottamaan maahanmuuttajien sopeutumista berliiniläiseen yhteisöön. He järjestävät mm. kokkailutunteja, jonka aikana toisilleen tuntemattomat ihmiset - olivatpa he saksalaisia tai muualta tulleita - tutustuvat toisiinsa ruoanlaiton ja syömisen yhteydessä.

Nyt yhdistys on saanut uudet tilat käyttöönsä. Kyseisessä paikassa ei ole ollut minkäänlaista toimintaa 12 vuoteen, joten paikka tulee remontoida kokonaisuudessaan. Tässä kohtaa yliopisto-opiskelijat ja muut kurssille halunneet tulevat mukaan. Meidän tehtävämme on suunnitella tilat ja ennen kurssin loppumista myös auttaa rakentamisessa. 28.8. tilojen tulisi päällisin puolin olla valmiit käyttöä varten.

Ensimmäisenä päivänä järjestö teki kurssiaisillemme kokkikoulun aivan kuten
maahanmuuttajillekin normaalisti! Ja ilmaiseksi vieläpä.

Mitä työ sitten on käytännössä? Takana on nyt vasta ensimmäinen viikko, mutta sen aikana - arkkitehtiopettajan johdannuksella - olemme käyneet läpi tilaan tarvittavia toimintoja ja sunnitelleet sinne tarvittavia huonekaluja. Tila, jota vieraat käyttävät, on vain 52 neliömetriä suuri, joten on melkoinen tehtävä saada kaikki haluttavat toiminnot mahtumaan kauniisti. Suuri osa energiasta on mennyt itse pöydän suunnitteluun (jonka me opiskeljat myöhemmi rakennamme), johon pitäisi mahtua niin kokkailutilaa, säilytystilaa ja tila ruonalaiton jälkeiselle illallistamiselle. Pöytiä pitää myös voida liikutella ja niiden tulee muuntua muihinkin tarkoituksiin, sillä yhdistys haluaa laajentaa toimintaansa seuraavien vuosien aikana entisestään nyt kun he ovat saaneet omat, pysyvät tilansa.

Tällähetkellä tila on yksi valtava remonttiläjä vain. Onneksi ammattilaiset
hoitavat tämän osuuden.

Loppuviikosta jaoimme noin 15 oppilaan ryhmän pienempiin ryhmiin, itse olen hyllyryhmässä. Yritämme siis toteuttaa asiakkaiden kaikki toiveet siitäkin huolimatta, että seinätilaa on vähän ja huone on monimutkaisen muotoinen. Oma ryhmäni on silti mukava, meitä on kolme - yksi korealainen tyttö sekä yksi syyrialainen poika. Koko ryhmä on itse asiassa hyvin monimuotoinen, ainoastaan kolme opettajan lisäksi on saksalaisia.

Olen tämän ensimmäisen viikon aikana huomannut sen, kuinka erilaisista näkökulmista tilaa suunnittelee arkkitehti ja sisustussuunnittelija. Itselleni tärkeintä on aina käytännöllisyys ja tilan toimivuus - ei ole mitään järkeä suunnitella tilaa, joka on tilan käyttäjille monimutkainen, olipa se miten hauska tai kaunis hyvänsä. Arkkitehtiopiskelijat puolestaan näkevät asian toisin päin - he haluavat tilasta mielenkiintoisen ja monimutkaisen käytännöllisyyden kustannuksella. Välillä olen ainoa, joka painottaa esimerkiksi mitoituksia kyllästymiseen asti, muille kun ei tunnu olevan väliä sillä millaiset vaikkapa kulkureitit ovat. Kunhan tilaan mahtuu mahdollisimman paljon ihmisiä tekemään ruokaa oudoille tasoille. (No, siltä se välillä ainakin tuntuu.) Huomaan myös, että meinaan vähän väliä olla eri mieltä opettajankin kanssa, sillä hänellekään ei tunnu olevan tärkeää monet itselleni sisustussuunnittelijana itsestäänselvät asiat. Toisaalta osa tästä menee tietämättömyyteen, sillä olen saanut kommentteja muilta opiskelijoilta siitä, miten hyvä on, että ryhmässä on joku, jolla on yleistä tietoa myös sisätiloista. Monelle tuli mm. täytenä yllätyksenä se, että ihmisen ei tulisi tehdä ruokaa ja syödä sitä samalla korkeudella ihan tavallisella tuolilla. Tai että isoa lautasta ei voi sijoittaa pienelle hyllylle.

Mutta muuten ryhmässä on ollut ihan mukavaakin. Muut opiskelijat ovat suurimmaksi itseäni joitain vuosia nuorempia (vain yksi on myös ikäiseni), mutta ystävällistä sakkia kaikki. Heille on itsestäänselvää, että minut otetaan mukaan ruokalaan, he myös aina kysyvät haluanko jotain jos he ovat menossa vaikka kahville tai keittämään teetä. Kieli ryhmässä on tosin suurimmaksi osaksi englanti, sillä ryhmään kuuluu muutamia, jotka eivät puhu joko sanaakaan tai hyvi vähän saksaa. Ilmeisesti monella on sellainen käsitys, että minäkään en sitä osaa. Tämä tosin varmaankin johtuu siitä, että olen joka päivä päätynyt syystä tai toisesta työskentelemään juuri niiden kanssa, joilta saksa ei suju.

Tavallaan en kaipaa opiskelijamaista meininkiä elämääni enää, mutta onneksi kurssi on hyvin rento, vaikka aikataulu onkin hyvin kiireinen ja välillä päivät ovat  kymmentuntisia. Toisaalta myös pidän siitä, varsinkin edellisen työpaikan jälkeen, että jollakin on ohjat projektista ja tietää siitä lähestulkoon kaiken. Kysyminen on myös sallittua ja siihen kehotetaan jatkuvasti niin opettajan, muiden opiskelijoiden kuin Über den  Tellerrandinkin puolelta.

Arkkitehtien kanssa tällainen kai oli odotettavissa? Yliopiston portaikkoa.
Täällä kuulemma saa polttaakin. Tämä kaupunki on outo.

Huomenna, lauantaina, yhdistys järjestää piknikin remontoitavan tilan lähiasukaille, jonne meidät opiskelijat on tietenkin kutsuttu. Järjestämme myös info-pöydän kyselijöille, sillä yhteisö tuntuu sillä alueella olevan melko tiivis ja kiinnostunut siitä, mitä kulmahuoneistoon rakennetaan.

Kiirettä siis tulee pitämään tämän viimeisen kuukauden ajan, mutta ehkä se on ihan mukavaa silti. Uni maittaa öisin (ja maittaisi vielä kahdeksan jälkeen aamullakin), mutta ainakaan ei ehdi koti-ikävä liikaa pyöriä mielessä. (Suomi-ikävää tosin en pode. Voisin helposti jäädä tänne pidemmäksikin aikaa, jos kaikki kotiasiat olisivat täällä kissaa myöten mukana.)

Mensa-ruokaloissa käy toisinaan vain opiskelijakorttiin ladattava raha, mutta onneksi ystävällinen chileläinen antoi omansa
käyttööni, joten nälkäisenä ei pitkiä päiviä tarvitse olla.

Tietenkin inhottaviakin aikoja on ollut - mm. rakas kissani jouduttiin lopettamaan noin viikko sitten lääkärissä löydetyn kasvaimen vuoksi (oikeastaan se oli levinnyt joka paikkaan ja kissalla oli enää vain joitain päiviä elinaikaa jäljellä) ja joudun vähän tappelemaan TE-toimiston kanssa, sillä he luulevat, että lopetin työkokeilun kokonaan, vaikka todellisuudessa vain vaihdoin paikkaa. Ensimmäiseen ei tietenkään auta kuin aika, toisen toivottavasti saan hoidettua puhelimitse ensi viikon aikana.

Nähtävyyksiäkin sain viime viikon aikana nähtyä oikein mukavasti, joten nyt onkin aikaa keskittyä työntekoon - taas!

P.S. Über den Tellerrand on tietenkin myös Facebookissa - sieltä saattaa bongata pari tuttua naamaa!

Puoliväli

Koko Saksaan lähdön perimmäinen tarkoitus (niin minun kuin työkkärinkin mielestä) oli osallistua oman alan työntekoon. Mitä sitten voi tehdä, jos työpaikalla oleminen käy mahdottomaksi? Silloin ei auta kuin vaihtaa työpaikkaa.

Jo muutaman viikon ajan työpaikalla oleminen on ollut turhauttavaa ja päivä päivältä oudompaa. Viikko sitten kaikki kulminoitui lopulta ensin päivän mittaiseen migreeniin ja seuraavan päivän keskusteluun töissä, jonka aikana kävi harvinaisen selväksi, että aikanani Fionan ja Hansin projektissa tulisi väittämättä loppuman ennenaikaisesti. Viimeiset sanat, jotka kuulin Fionalta, olivat seuraavat: ”Älä tule takaisin, ennen kuin olet varma että pystyt tähän ja että olet innoissasi projektista!” Koko keskustelu oli omalta osaltani täysin hämmentävä, koska omasta mielestäni olen työskennellyt niin hyvin kuin paikassa, jossa ei neuvota, jossa ei saa kysyä, jossa mitään ei ole kerrottu, vain voi.

Lopulta puhuin Educationin Katharinan kanssa asiasta ja tulimme molemma siihen lopputulokseen, että aiomme etsiä uuden paikan. Halusin kuitenkin henkilökohtaisesti puhua Fionan kanssa, saada hänen suustaan suorat sanat sille, etteivät he halunneet minua takaisin. Olin kuitenkin yllättänyt siitä, miten helposti ne sanat tulivat puhelimessa seuraavana päivänä. Mikä ei ollut kuitenkaan yllättävää, oli se, että Fiona halusi syytää kaiken minun syykseni.

Tietenkin tällainen kokemus aivan uudessa harjoittelupaikassa on saanut kolauksen niin henkilökohtaiseen kuin ammatilliseen itsetuntooni. Välillä jopa epäilin itseäni ja uskoin Fionaa – tämä kaikki on minun syytäni, minä olen huono työntekijä, en osaa mitään, minun pitäisi vain tajuta jotain, mitä en mitenkään tajua. He ovat yrittäneet kaikkensa ja silti mikään ei onnistu, joten välttämättäkin tämä kaikki on syytäni! Onneksi olen saanut puhua asiasta juurta jaksain niin kotona täällä Saksassa kuin kotiin Suomeenkin päin. Onneksi Katharinakin on saanut minut uudelleen uskomaan omiin taitoihini ja siihen, että osaan kyllä, tämä työpaikka ei vain ollut minua (eikä niitä muitakaan sieltä äkkiä häipyneitä harjoittelijoita) varten. Harjoittelija on yhtä hyvä kuin työntantajansa, täytyy vain uskoa se itsekin.

Joten. Elämä Berliinissä on saanut uuden alun. Fiona ei halunnut enää tavata kasvotusten kun vein avaimet takaisin, kai se kertoo jotain siitä, kuinka vähän minua työpaikalla arvostettiin. Aion jättää ensimmäiset kuusi viikkoa taakseni ja aloitan seuraavat kuusi puhtaalta pöydältä. Etsimme tämän ensimmäisen viikon Katharinan kanssa uutta paikkaa yhdessä. Jos sellaista ei löydy, aloitan maanantaina, viikon päästä, työt hänen luonaan. Hänen mukaansa hän jopa haluaisi minut hänen omaksi harjoittelijakseen, joten kai olen jotain hyvää tehnyt ja sanonut ainakin hänen silmissään. Katharinan luona tekisin paljon paperihommia sekä käännöstyötä, joka ei kuulosta lainkaan hassummalta. Saisin käyttää niin saksaa kuin englantiakin, joten mikäs sen mieluisampaa?

Nyt istun mukavana kesäiltana kodin lähellä olevan järven (Suomen mittapuulla lammen...) luona. Luen ja kuuntelen musiikkia ja kirjoitan. On mukavaa tietää, että voin tämän viikon ajan tutustua Berliiniin uudelleen. Ehkä omalla tavallani. On hassua huomata miten kaupungissa kaipaa luonnon helmaan mutta maalla kaipaa kaupunkiin.

Weissensee, se järvi josta tämä kaupunginosa on saanut nimensä.

Aurinko alkaa painua pilveen ja asteita on vain parisenkymmentä. Taidan heittää viltin ja läppärin takaisin kangaskassiin ja mennä kyselemään miten meidän asunnon uusin asukas, italialainen Eloise, on saanut tänään kielikurssilla aikaiseksi. Hän on luultavasti ollut saman ryhmän kanssa kuin minäkin kuukausi sitten. Hauskaa kuulla mitä mieltä hän on opettajasta ja muista kanssaoppilaista.

Kyllä tää tästä!


P.S. Jos kuvat kiinnostavat tekstiä enemmän, lisää löytyy valokuvablogistani täältä.

Juutalainen hautausmaa

Viime sunnuntai oli yhtä sateisen harmaa kuin tänäkin päivä. Edellisviikon 40 asteen helteistä oli muisto vain (onneksi) ja säätiedotus lupasi päiväksi sadetta. Heräsin tuttuun viikonlopputapaan nukuttuani ensin kellonympäri viikon väsymystä pois ja päätin, ennen kuin ehdin edes syödä aamiaista, että otan Canonin mukaan ja lähden kävelemään jonnekin.

Jenna, valmiina aina kaikkeen, lähti tietenkin mukaan. Kävelimme tuttuja teitä pitkin ja tulin ajatelleeksi lähellä olevaa kirkkoa tai ainakin sitä ympäröivää hautausmaata. Töissä olin jutellut Hansin kanssa asiasta ja hän kertoi, ettei olisi lainkaan outoa mennä hautausmaalle vain tutkiskelemaan. Niinpä uskaltauduin ehdottaa valokuvausmatkaa sinne.

Tiesin kyllä, että lähettyvillämme oli juutalainen hautausmaa. En vain ensin tajunnut, että se oli niin lähellä. Porttiin hakattu kyltti kielsi lähestulkoon kaiken, myös ammattimaisen kuvaamisen, mutta halusin silti sisälle. Ja onneksi menimme.

License: Wikimedia Commons

Kuulostaa ehkä oudolta, mutta tämä hautausmaa on ehkä tähänastisen matkani kohokohdista. Toki asiaan voi liittyä myös senhetkinen olotila ja rauhallinen viikonloppu, mutta kerrankin tuntui siltä kuin olisin löytänyt jotain, mitä jokainen lähituristi ei löytäisi. Piilotetun aarteen!

Jüdischer Friedhof Weißensee on perustettu vuonna 1880 Berliinin pari sataa vuotta vanhemman juutalaisen hautuumaan täyttyessä. Se on tällä hetkellä, lähteestä riippuen, suurin tai toiseksi suurin juutalainen hautausmaa Euroopassa. 42 hehtaarin alueella on noin 115 000 hautaa ja tilaa edelleen näytti olevan. Hautausmaa selvisi Toisen maailmansodan pommituksilta, vain muutama tuhat hautaa ja uusin hallintorakennus tuhoutui. Tämä on suoranainen ihme, tuhottiinhan useat juutalaiset hautausmaat Euroopassa sodan aikana täysin.

Ensimmäisenä erikoisuutena huomasimme Art Noveau -tyyliset mausoleumit, jotka kiersivät hautausmaan ympärille rakennettua tiiliaitaa. Ne olivat toinen toistaan suurempia ja hienompia ja vanhempia. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Hehtaarit on jaettu 120 ostastoon, jonne eksyimme nopeasti. Sisempänä hautuumaata ihmettelin useasti ääneen joka puolella kasvavaa murattia. Se peitti yhtenä massana koko maan, oli kietoutunut puihin ja hautakiviin, joista osa oli kaatunut maahan, osasta kaiverrukset lähes kokonaan kuluneet pois. Koko loputtomalta tuntuva tila oli puiden runsailla lehdistöillä katettu ja tuntui hassulta eksyä metsämäiseen tilaan, niin lähellä omaa kotia ja niin lähellä Berliinin vilskettä.

Joka puolella näkyvä vihreys teki hautausmaasta entistä erikoisemman ja jopa taianomaisen. Hautoja vieri vieressä, silmänkantamattomiin, kiemurtelevien murattien peitossa. Suurin osa haudoista oli täysin kulkureittien ulkopuolella. Tämä kaikki, kauneudestaan huolimatta, on tapahtunut tahtomatta. Koska holokausti tuhosi niin valtavan osan berliiniläistä juutalaisyhteisöä (tai ihmiset yksinkertaisesti muuttivat pois), hautoja ei hoidettu eikä myöhemmin siihen ole ollut enää resursseja. Erään laskelman mukaan hautausmaan entisöinti maksaisi 40 miljoonaa euroa.

Työleireillä murhattujen nimiin pystyetyt muistomerkit hiljensivät entistä enemmän. Berliinissä on vaikea päästä eroon historiasta ja ihmisten julmuudesta, eikä siitä välttämättä täydykään päästä. On hyväkin muistaa. Muistomerkeillä ihmettelimme joka puolelle kerättyjä kiviröykkiöitä, joiden merkityksen selvitin vasta kotona. Juutalaisessa yhteisössä on ollut ennen vanhaa tapana viedä haudoille kukkien tai kynttilöiden sijasta kiviä. Näky oli yksinkertaisuudessaan kaunis ja vaikuttava.

Hautausmaa haluttaisiin liittää UNESCOn maailmanperintölistalle, joka ei ihmetytä minua lainkaan. Paikka on kaunis ja maaginen, rauhallinen ja täynnä tarinoita, jos niitä vain malttaa jäädä etsimään. Haluan sinne ehdottomasti uudelleen. Uusi lempipaikkani, miten makaaberia se ehkä onkaan!

Kulttuurishokki?

Olen tässä viimeisen viikon ollut lähes päivittäin joko allapäin tai muuten vain ärsyyntynyt. Olen vähän pohtinut mistä se voisi johtua, sillä päällisin puolin kaikki on vallan mainiosti. En ole keksinyt mitään muuta syytä kuin että poden kulttuurishokkia.

Wikipedia kuvailee kulttuurishokkia näin:

Kulttuurišokki tarkoittaa ihmisen vaikeutta sopeutua vieraaseen kulttuuriin. Siihen liittyvät oireet voivat olla psyykkisiä ja fyysisiä, voimakkuudeltaan eriasteisia ja jokainen kokee sen eri tavoin. Kulttuurišokkiin liittyvien tuntemusten voimakkuus riippuu omasta henkisestä kapasiteetista, oman ja kohdattavan kulttuurin erilaisuudesta sekä aiemmista kokemuksista.

Fyysisiksi oireiksi voisi kai lukea yllättäen nousseen ihottuman, voimakkaat päänsäryt, aivastelut ja jatkuvan nälän. Aluksi tosin ajattelin näiden johtuvan vaikkapa siitepölystä ja työstressistä, mutta miksipäs ei myös kulttuurishokista. (Sori, Wikipedia, en halua kirjoittaa sitä enää noin kuin sinä.) Varsinkin ensimmäiset kolme viikkoa päätä särki lähes päivittäin, joka välillä äityi migreeniksi asti. Ihottuma kasvoilla ja ranteissa on tosin hiljalleen alkanut laskeutua.

Psyykkisiin oireisiin puolestaan luen jatkuvan ärtyneisyyden. Kirjoitin jo, etten koe sen olevan kulttuurisidonniasta, mutta luulen, että olen nyt liian lähellä tätä kaikkea, jotta osaisi objektiivisesti tarkastella tilannetta. Mutta ei ole sellaista päivää, etteikö joku ottaisi pattiin. Ihmiset tupakoivat kuin korsteenit ja joka paikassa, niiltä ei pääse pakoon missään. Helle on niin kova, että pelkkä ajattelu laittaa hikoilemaan. Töissä ihmiset eivät keskustele toisilleen eivätkä ainakaan minulle, kuitenkin olettaen, että tiedän kaiken. Kotona on sotkuista, kun kaikilla on eri käsitys siitä, mikä on kohteliasta ja siistiä yleisissä tiloissa.

Tällä hetkellä töissä oleminen on myös melko rasittavaa. Muut kai olettavat, että osaan lukea ajatuksia, sillä kiireen alla kaikki unohtavat, etten osaa täydellistä saksaa enkä ymmärrä kun he puhuvat nopeasti keskenään. Jos pyydän apua, saan tiuskaisuja enemmänkin kuin apua. Koitan tämänkin ajatella niin, että muillakin on vaan huono päivä, mutta ei se ainakaan helpota omaa oloani edes töiden ulkopuolella. En ole saanut oikein minkäänlaista perehdytystä mihinkään, enkä pysty olemaan oma-aloitteinen, koska kaikki projektiin liittyvä informaatio on paperilla. Fionan liikkeessä. Ja itse istun Hansin toimistolla. (Tähänkin yritin ehdottaa sitä, että laittaisin kaiken sähköiseen muotoon, jolloin monen elämä helpottuisi, mutta ilmeisesti se oli huono idea.) Olen mielestäni hyvä työntekijä kun siihen on mahdollisuus, mutta täällä istun tyhjänpanttina tai teen niin sanottuja hanttihommia. Siitä tulee sellainen olo, että olen vain tiellä. Haluaisin olla avuksi, mutta näin kolmen viikon työssäoloajan jälkeen en ole kokenut olevani avuksi lainkaan. Harmittaa.

Tästä kaikesta työärsytyksestä tietenkin siirrytään luonnollisesti siihen, että joka päivä energiani tuhlautuvat töissä istumiseen, jolloin en pääse näkemään Berliiniä työmatkan ulkopuolella juuri lainkaan, sillä olen liian väsynyt lähteäkseni enää sen jälkeen muualle kuin kotiin syömään ja suihkuun ja nukkumaan. (Säälittävää tuossa lauseessa on se, että se on aivan totta. Saatan syödessäni katsoa jakson jotain ohjelmaa, joka on ainoa vapaa-aika mitä ehdin viettämään.) Mietin usein, että olisipa minullakin neljän päivän työviikko, kuin monilla muillakin suomalaisilla täällä, mutta todellisuudessa sekin päivä varmasti menisi - ainakin aluksi - vain nukkumiseen. Mutta olisi kai mukavaa saada edes mahdollisuus siihen, että näkisi muutakin kuin kolme eri katua päivässä.

Lisäksi ikävöin mukavaa kotielämääni ja kissoja. Jopa yötöntä yötä.

Noin. Kuulostaako kulttuurishokilta? Wikipedia tosin luottaa siihen, että helpotusta on tulossa:

Kulttuurišokkiin on määritelty neljä eri vaihetta:

1. Kuherruskuukausi: Uuteen kulttuuriin saavuttaessa innostus nähdä ja kokea kaikki ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Vieras kulttuuri nähdään hyvässä valossa huomaamatta sen huonoja puolia.
2. Šokin kynnysvaihe: Pienet asiat alkavat ärsyttää ja uuden kulttuurin huonot puolet ja käytännön ongelmat tulevat esiin. Väsymys, masennus ja koti-ikävä ovat tämän vaiheen yleisiä oireita.
3. Sopeutuminen: Vähittäinen oppiminen, toimeentuleminen erilaisissa tilanteissa ja ymmärrys toimintatapojen syistä auttavat sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Olo alkaa tuntua kotoisammalta ja kommunikaatio-ongelmat vähenevät. Yleinen uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenee.
4. Paluušokki: Paluu omaan kulttuuriin voi aiheuttaa suuremman šokin kuin kulttuurišokki vieraassa kulttuurissa. Uudelleensopeutuminen omaan kulttuuriin voi viedä aikaa vieraassa kulttuurissa kertyneiden kokemusten ja mahdollisesti muuttuneen omakuvan vuoksi.

Sopeutumista odotellessa.

Ensimmäinen työviikko

Ensimmäinen työviikkoni Berliinissä alkoi kaoottisesti. Olin sopinut aikaisemmalla viikolla, että Fiona lähettää sähköpostia viikonlopun aikana ja kertoo mihin osoitteeseen minun on mentävä. Työskentelemme siis joko Fionan hattuliikkeessä tai hänen partnerinsa, Hansin, toimistolla toisessa kaupunginosassa. He eivät osanneet ennen viikonloppua päättää, mihin tulisin, joten jäin odottelemaan postia aiheesta.

Ja minähän odotin. Ja odotin. Ja odotin. Kunnes tuli sunnuntai-ilta ja olin jo menossa nukkumaan, eikä mitään viestiä mistään kuulunut. Niinpä lähetin itse vielä viestin sähköpostin kautta, toivoen, että aamulla siihen joku olisi kuitenkin jo vastannut.

Turha toivo. Lähdin kotoa tietämättä kumpaan osoitteeseen. Lopulta päätin mennä liikkeeseen, sillä tiesin missä se oli ja ainakin Fiona olisi siellä. Laitoin tahtomattani kännykän datankin päälle siltä varalta, että saisin sähköpostin vaikkapa bussissa, jolloin voisin vielä vaihtaa suuntaa. Matkassa, kirjaimellisesti, oli vielä kuitenkin mutkia.

Olin jo aikaisemmin kertonut heille viime viikon julkisten tilanteestamme - meidän kotipysäkkimme, ja sitä ympäröivien pysäkkien, asemat eivät olleet korjausten vuoksi käytössäa alkuviikosta, joten tramit korvattiin busseilla. Turha varmaan kertoa, että yksikerroksinen bussi, joka yleensä vielä tuli harvemmin kuin monta kertaa pidemmät tramit, oli aina tupaten täynnä. Ensimmäisenä päivänä en yksinkertaisesti monen muun kanssa mahtunut ensimmäisen bussin kyytiin. Seuraavaa tietenkin sai odotella kauan. Lopulta 10 min matka kesti bussissa noin 40 min. Lopulta normaali 45 minuutin työmatka kesti melkein kaksi tuntia. Toisin sanoen, olin ensimmäisenä päivänä tunnin myöhässä.

Tramit on mahtavia... silloin kun ne toimii.

Eikä siinä vielä kaikki! Kun astuin yhdentoista aikaan sisään liikkeeseen, Fiona oli juuri kirjoittamassa minulle sähköpostia kertoakseen, että minun kannattaisi mennä Hansin toimistolle. Liikkeestä toimistolle on noin puolen tunnin matka. Mahtava ensivaikutelma siis!

Lopulta jäin kuitenkin liikkeeseen, jonne toinen harjoittelija, Svenja, sekä Hans tulivat muutaman tunnin päästä. Sen aikana latasin läppärilleni ArchiCadin sekä Photoshopin, sillä tiesin tarvitsevani niitä myöhemmin. (Samaan aikaan rukoilin, että pelkkään kevyeen surffailuun ostettu kone edes jaksaisi pyörittää kyseisiä ohjelmia.)

En ehtinyt näkemään yhtäkään julkkista, vaikka kuuleman mukaan monen hattutilaus oli juuri valmistunut.

Kellariin tulevien vessojen seinät on rakennettu jo.

Loppupäivän istuimme koneella ja teimme vähän vessojen pohjaa, mutta ei siitä lopulta tullut mitään. Kävimme myös katsomassa tien toisella puolella olevan teatterin tiloja ja rakennustyömaata. Lähdin kotiin seitsemältä, uupuneena ja vähän hämilläni. Minulla ei ollut oikein mitään käsitystä siitä, mitä tulisin tekemään.

(Ja niin - tietenkin myös kotimatka kesti 1,5 h, joka tuntui varsin mukavalta väsyneenä ja nälissään.)

Seuraavat pari pävää olin edelleen myöhässä, vaikka lähdinkin kotoa aikaisemmin. Tulimme joka päivä Hansin toimistolle renderöimään. Toisin sanoen rakensimme ArchiCadiin miesten ja naisten vessakoppien pohjat, jotka sitten printtasimme 3D-kuvina ulos.

Kreuzberg on melko nättiä aluetta! Tässä työpaikkani.

Sisäpihan sisäpihalta sisään... taas.

Ja ylimpään kerrokseen. Hienot näkymät kattoikkunasta.

Tämä oli sinänsä mukavaa, sillä olin käyttänyt kyseistä ohjelmaa koulussa ja kaikki oli tuttua. Loppuviikosta se alkoi tosin jo käydä taakaksi. Svenja, jonka kanssa olimme kahdestaan koko viikon (sillä Englannin kuningatar oli käymässä ja tietenkin Fionalla oli sen vuoksi kova kiire tehdä hattuja ja mennä hänen puutarhajuhliinsa), ei osannut käyttää ohjelmia yhtä hyvin kuin minä. Kun kävi ilmi, että koneeni ei jaksanut renderöidä suuriksi käyviä kuvia, jouduimme työskentelemään melkein koko ajan yhtä aikaa hänen Macbookillaan. Koska Svenja ei ollut yhtä edistynyt Archicadin (tai Photoshopin - jota onneksi voin käyttää omalla koneellani) käyttäjä, istuin pitkän aikaa vain vieressä katsoen ja neuvoen.

ArchiCad-näkymäni.

Hän piti järjestelystä, koska oppi niin paljon uutta ja tarpeellista, mutta minulle aika ehti käymään tylsäksi. Onneksi kävimme välillä kuvaamassa aitoja materiaaleja ja niistä syntyviä varjoja, jotka sitten siirsimme 3D-mallinnukseen, joten aivan toimeettomana en joutunut istumaan.

Nyt kun ensimmäinen viikko onkin ohi ja voin viikonlopun jälkeen mietiskellä asiaa kunnolla, voinkin sanoa, että työ on ihan mukavaa. Svenja on oikein mukava ja kiltti, hänen kanssaan tulemme hyvin toimeen. Toivoisin silti, että voisimme jakaa työt paremmin keskenämme, koska saisin enemmän aikaan koneella yksin. Tuntuu myös hieman hölmöltä, että kaksi ihmistä tekee samaa asiaa, kun yksikin voisi sen tehdä. Kai siis haluaisi olla tehokkaampi kaiken kaikkiaan.

Olen myös huomannut, että projektista puuttuu tehokkuus muiltakin osin. Menemättä liikaa yksityiskohtiin voin kuitenkin todeta, että itse toivoisin muilta suurempaa ammattitaitoa. Tai ainakin halua vaikuttaa enemmän ammattimaisilta. Itse kohteessa on myös kummallisia asioita, kuten esimerkiksi minimaalisen kokoiset oviaukot, vaikka normaalikokoisetkin mahtuisivat. Tai epätoivoinen halu löytää laattoja, jotka luokitukseltaan Suomen oloissa tulisivat vain todella raskaaseen teollisuuskäyttöön. Kuinka paljon voin huomauttaa näistä asioista? Uskooko kukaan minun ammattitaitoani, jos vain totean että asia on näin (Suomessa)? Svenja toivoo, että olisin rehellinen mielipiteissäni mitä tulee tyyliin, mutta todellisuudessa tyylikin on jo pitkälti määritelty. Miten voisin todeta sen, että jos huoneen kaikki pinnat ovat tummansinistä lattiasta kattoon, tilasta ei mitenkään voi tulla "lämmin"? Sininen on kylmä väri. Ei lämmin. Jos laitat tilaan todella keltaisen valaistuksen, teidän sininen huoneenne on pian vihreä.

Toisaalta, takana on vasta ensimmäinen viikko. En ole ehtinyt tutustumaan Svenjan lisäksi muihin, koska kiirettä on liikkeessä pitänyt. Jännityksellä odotan saanko parempia tehtäviä tai voinko edes toteuttaa ne tehtävät, jotka saan, enemmän tehokkaasti ja tarkasti. Tiimissä työskentely on mukavaa, mutta vielä siihen ei ehkä ole löynyt meidän kohdallamme kunnon rytmiä.

Sprachkurs

Nyt kun kielikurssi on osaltani ohi, ajattelin vähän käydä läpi siihen liittyviä fiiliksiä.

Oma saksan taitoni on ollut erittäin vaihteleva. Olen lukenut kasiluokan valinnaisista asti saksaa ja saanut siitä ylioppilaskirjoituksistakin numeron, joka oli "ihan ookoo". Tuolloin tunsin aina olevani vähän liian pihalla, en ollut oikein ymmärtänyt kielen jujua ja monet asiat menivät kilometrejä yli pääni. Yliopistolla ollessani päätin kuitenkin aloittaa saksan opinnot kirjaimellisesti alusta - menin alkeisryhmään ja opiskelin muutaman vuoden kaiken oppimani uudelleen. Tuolloin vihdoin ymmärsin miten jopa matemaattinen kieli saksa on. Jokin päässä loksahti oikealle paikalle ja pääsin oikeasti sisälle sen opiskeluun.

No, tästä kaikesta on nyt noin viitisen vuotta. En siis ole käyttänyt saksaa sen aikana juuri ollenkaan, jos sanaakaan. Niinpä kielikurssille meneminen pelotti. Tiesin, että sanastoni oli auttamattoman liian pieni selviämään edes tavallisista asioista, puhumattakaan siitä, miten toinen kotimainen halusi välttämättä tunkea aivojen sopukoista esille juuri silloin kun olisi pitänyt muistella sanoja saksaksi.

Porttien kautta sisäpihalle.

En tiedä mitä aluksi kielikurssilta odotin. Alkutesti jännitti ja koko ajan pohdin sitä, joudunko liian vaikeaan ryhmään. En kuitenkaan halunnut liian helppoonkaan, sillä halusin kuitenkin oppia jotain uutta. B1 tuntui lopulta olevan sopiva omalle taitotasolleni. Se oli oikeastaan se kohta, johon olin yliopistolla kertauskurssini lopettanut. Kielikurssin aikana käydyt kielioppiasiat tuntuivat tutuilta ja ihmetyksekseni tunsin niiden nousevan pintaan muistojen sopukoista sieltä lukiosta asti. Ihmeellistä, miten kymmenen vuotta sitten (tai enemmänkin!) opittu voi sillä tavalla herätä eloon kun sitä tarpeeksi häiritsee!

Itse opiskelu oli kuitenkin pieni pettymys. Meiltä monesti kysyttiin, miten kurssilla menee, enkä siihen kyllä osannut koskaan vastata paremmin kuin: "Ihan okei." Sillä sitähän se oli. Se oli ihan jees. Ihan ookoo. Suuria tunteita kurssilla oleminen ei aiheuttanut, mitä nyt muutaman kerran ärtymystä tai turhautumista. Mutta ei sekään sen kummempaa oikeastaan ollut. Kunhan piti suomalaiseen tapaan nähdä kaikessa ensimmäisenä negatiiviset puolet. (Vai onkohan se vain minun oma tapani?)

Mikä kurssissa sitten ärsytti? Vaikea sanoa. Olen yrittänyt hakea syytä opettajien opetustyylistä, muiden opiskelijoiden tavasta huomioida meidät - tai jättää huomioimatta - ja varhaisesta aloitusajasta. Tunnetusti en ole aamuihminen ja on suoranainen ihme, että jaksoin kaksi viikkoa herätä joka aamu seitsemältä ja lähteä jonnekin, johon en oikeastaan olisi jaksanut mennä. Olisin toivonut saavani kurssista enemmän irti. Enemmän sanastoa, enemmän puhetta, enemmän kuuntelua. Kaikkea enemmän. Sen sijaan sain opettajan, joka huusi tai hermostui oppilaille joka päivä heidän myöhästyessä ja yksinkertaisia kielioppitehtäviä, jotka käytiin yhtä yksinkertaisesti läpi. Ensimmäisen viikon aihe oli työpaikat ja työ, joka varmasti tuli tarpeeseen, mutta toisen viikon aihe, TV ja media, antoi lähinnä vain nippelitietoa saksalaisten mieltymiselle televison katseluun. Viimeisenä päivänä seisoimme kaikki ringissä ja lauloimme Es ist Sommer - kappaletta ulkoa, samalla jaloilla tahtia lyöden. Kai sitten siitä jotain hyötyä oli? Toivottavasti?

Punatiilirakennus oli vanha ja todella viehättävä. Miljöö kurssille oli kohdallaan!

Rakennus oli sisältäkin yhtä kaunis kuin ulkoa.

Toisaalta kielikurssille meneminen oli ehdottomasti vain hyvä asia. Ensinnäkin, sinne menemisessä ei ollut mitään hävittävää, jos nyt lyhyitä yöunia ei lasketa. Paras asia mitä kurssilta sain irti oli saksan kuuleminen. Opiskelijakavereiden puhe oli yhtä tyhjän kanssa, sillä suurimmaksi osaksi en joko ymmärtänyt sitä heidän paksujen aksenttiensa vuoksi tai itsekin kuulin, miten väärin he sanoja lausuivat (yllättäen esim. sanat, joissa oli 'ö' tai 'ä' tuotti suuria vaikeuksia). Opettajan papattaessa saksaa neljä tuntia päivässä teki kuitenkin ihmeitä. Usein nukkumaan mennessäni huomasin, miten tietyt lauseet alkoivat soida päässäni kun painoin pääni tyynyyn. Toisinaan huomasin puhuvani saksaa mielessäni noina iltoina paljon paremmin kuin tänne kaksi viikkoa sitten tullessani, vaikken suutani kovin paljoa ole ehtinyt avaamaankaan.

Joka päivä saimme lisäksi 20 min tauon, joka ei tuntunut muille opiskelijoille riittävän.

Kurssille meneminen myös on helpottanut saksan puhumista muualla Berliinissä. Olisi äärettömän helppoa aina kommunikoida englanniksi, sillä suurin osa osaa sitä sen verran, että vaikkapa dönerin ostaminen tai tilan pyytäminen luonnistuisi varmasti. Olen kuitenkin päättänyt, että koitan ensin saksaksi ja jos ei onnistu, englantia voi kokeilla perään. Tietenkin harmittaa, kun asiakaspalvelualttiit ihmiset kaupan kassalla tai Tramissa vaihtavat englantiin vaikka aloittaisin keskustelun saksaksi. Mutta olen sentään onnistunut käymään lyhyen keskustelun saksaksi mm. pyytäessäni apua pyykkipaikalla (asunnossa ei ole pyykkikonetta eikä -tupaa, joten viemme kamat julkiseen pesulaan). Uskon, että ilman kahden viikon kielikurssia olisin varmasti koittanut ensimmäisenä englantia, ihan vain, koska en olisi tottunut kuulemaan saksaa päässäni lainkaan.

Huomenna aloitan työt. Työskentelen eniten ilmeisesti toisen opiskelijan kanssa, joka jo lupautui puhumaan englantia kanssani. Ajattelin kuitenkin ehdottaa hänelle, että kokeilemme aluksi saksaksi ja käänymme englantiin vasta kun ei muuten mene jakeluun. Sillä mitä järkeä minun on viettää kolme kuukautta saksassa käyttämässä englantia? Silloinhan olisin voinut mennä Ready for Life -ohjelman kanssa vaikka sinne Dubliniin!

Jos ei muuta niin ainakin voin kertoa työpaikalla kaikki asiani passiivissa!

Lyhyesti toteankin siis, että kielikurssille pääseminen ja meneminen oli ehdottomasti hyödyttävää, mutta intensiivisestä kahdesta viikosta olisi voinut saada huomattavasti enemmänkin irti.

Ja nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, huomaan, että monella eri kielellä joka päivä kommunikointi on ehtinyt jo vaikuttaa suomeenkin - tämä kirjoittaminen tuntuu välillä tosi vaikealta!

Meyerbeerstrasse

Weissenseen alueemme tuntuu ihanan kotoisalta yhdestä syystä: täällä kaikki kadut on nimetty vanhojen säveltäjien mukaan. Kauppaan kävellessäni kuljen ensin Meyerbeerin kadun kautta, käännyn Smetanan kadulle ja oikaisen vielä Chopinin kautta. Tunnen itseni niin iloiseksi aina kun tunnistan uuden kadun nimen.

Mutta kuka ihmeen Meyerbeer? Koska jo nyt on käynyt varmasti selväksi, että kyseessä ei ole saksalainen olutlajike, voin kertoa, että Giacomo Meyerbeer oli juutalaissyntyinen operasäveltäjän 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Ja kyllä, jouduin googlettamaan asian, vaikka ties kuinka monta tuntia elämästäni olen kuluttanut klassisen musiikin historian opetteluun.

Seuraavaksi tuleekin informaatiotäyteläinen postaus kolmen kuukauden kodistani kuvina. Ensimmäinen kertani soluasunnossa/asuntolassa, tämä on osaltaan kyllä ihan jännää!

Asunto on ensimmäisessä kerroksessa, joka helpottaa kyllä
 matkalaukkujen roudaamista huomattavasti.

Jennan ja minun huone. Oma sänkyni on heti ovesta katsottaessa vasemmalla. (Eikä täällä tietenkään tunneta käsitettä 'päiväpeitto'.)

Sängyltä katsottaessa oma pöytäni ja vaatekaappini on taas oven puoleisella seinällä.

Keittiö on ihan kiva, mutta liesituulettimen tai muun ilmastoinnin puute on edelleen käsittämätöntä. Jotain paistellessa koko keittiö on ihan täynnä savua! 

Vessoja asunnossa on kaksi. Tämä on yleensä ollut
miesten vessa, mutta nyt valtasimme sen Jennan kanssa.

Takapiha on koko rakennuksen käytössä, tosin me kai siellä
eniten istumme sillä se on suoraan takaoven edessä.

Eilen sain myös yhtäkkiä yksin kämpillä ollessani kisukaverin vieraaksi. Olin jättänyt takaoven oven auki, sillä olin menossa sinne syömään aamiaista, kun yhtäkkiä keskeltä asuntoa kuului valtava MAU. Mustavalkoisella kissalla tuntui olevan valtavasti asiaa ja se oli kovin läheisyydenkaipuinen puskiessaan ja kehrätessään. Lopulta istuskelimme molemmat ulkona, kun vesisade ja ukkonen jyrähteli. Vielä myöhemmin päivällä yksi kämppiksistämme päästi kissan toisen kerran sisälle, se kun niin sydäntäsärkevästi maukui oven takana. Kenen kissa lie? Pantaa ei ainakaan ollut.

Kuten kaikki muutkin elämäni kissat, tämäkään ei välittänyt
valokuvaamisen kohteena olemisesta.