Sisustussuunnittelija työharjoittelussa

30. kesäkuuta 2015

Ensimmäinen työviikko

Ensimmäinen työviikkoni Berliinissä alkoi kaoottisesti. Olin sopinut aikaisemmalla viikolla, että Fiona lähettää sähköpostia viikonlopun aikana ja kertoo mihin osoitteeseen minun on mentävä. Työskentelemme siis joko Fionan hattuliikkeessä tai hänen partnerinsa, Hansin, toimistolla toisessa kaupunginosassa. He eivät osanneet ennen viikonloppua päättää, mihin tulisin, joten jäin odottelemaan postia aiheesta.

Ja minähän odotin. Ja odotin. Ja odotin. Kunnes tuli sunnuntai-ilta ja olin jo menossa nukkumaan, eikä mitään viestiä mistään kuulunut. Niinpä lähetin itse vielä viestin sähköpostin kautta, toivoen, että aamulla siihen joku olisi kuitenkin jo vastannut.

Turha toivo. Lähdin kotoa tietämättä kumpaan osoitteeseen. Lopulta päätin mennä liikkeeseen, sillä tiesin missä se oli ja ainakin Fiona olisi siellä. Laitoin tahtomattani kännykän datankin päälle siltä varalta, että saisin sähköpostin vaikkapa bussissa, jolloin voisin vielä vaihtaa suuntaa. Matkassa, kirjaimellisesti, oli vielä kuitenkin mutkia.

Olin jo aikaisemmin kertonut heille viime viikon julkisten tilanteestamme - meidän kotipysäkkimme, ja sitä ympäröivien pysäkkien, asemat eivät olleet korjausten vuoksi käytössäa alkuviikosta, joten tramit korvattiin busseilla. Turha varmaan kertoa, että yksikerroksinen bussi, joka yleensä vielä tuli harvemmin kuin monta kertaa pidemmät tramit, oli aina tupaten täynnä. Ensimmäisenä päivänä en yksinkertaisesti monen muun kanssa mahtunut ensimmäisen bussin kyytiin. Seuraavaa tietenkin sai odotella kauan. Lopulta 10 min matka kesti bussissa noin 40 min. Lopulta normaali 45 minuutin työmatka kesti melkein kaksi tuntia. Toisin sanoen, olin ensimmäisenä päivänä tunnin myöhässä.

Tramit on mahtavia... silloin kun ne toimii.
Eikä siinä vielä kaikki! Kun astuin yhdentoista aikaan sisään liikkeeseen, Fiona oli juuri kirjoittamassa minulle sähköpostia kertoakseen, että minun kannattaisi mennä Hansin toimistolle. Liikkeestä toimistolle on noin puolen tunnin matka. Mahtava ensivaikutelma siis!

Lopulta jäin kuitenkin liikkeeseen, jonne toinen harjoittelija, Svenja, sekä Hans tulivat muutaman tunnin päästä. Sen aikana latasin läppärilleni ArchiCadin sekä Photoshopin, sillä tiesin tarvitsevani niitä myöhemmin. (Samaan aikaan rukoilin, että pelkkään kevyeen surffailuun ostettu kone edes jaksaisi pyörittää kyseisiä ohjelmia.)

En ehtinyt näkemään yhtäkään julkkista, vaikka kuuleman mukaan monen hattutilaus oli juuri valmistunut.

Kellariin tulevien vessojen seinät on rakennettu jo.
Loppupäivän istuimme koneella ja teimme vähän vessojen pohjaa, mutta ei siitä lopulta tullut mitään. Kävimme myös katsomassa tien toisella puolella olevan teatterin tiloja ja rakennustyömaata. Lähdin kotiin seitsemältä, uupuneena ja vähän hämilläni. Minulla ei ollut oikein mitään käsitystä siitä, mitä tulisin tekemään.

(Ja niin - tietenkin myös kotimatka kesti 1,5 h, joka tuntui varsin mukavalta väsyneenä ja nälissään.)

Seuraavat pari pävää olin edelleen myöhässä, vaikka lähdinkin kotoa aikaisemmin. Tulimme joka päivä Hansin toimistolle renderöimään. Toisin sanoen rakensimme ArchiCadiin miesten ja naisten vessakoppien pohjat, jotka sitten printtasimme 3D-kuvina ulos.

Kreuzberg on melko nättiä aluetta! Tässä työpaikkani.

Sisäpihan sisäpihalta sisään... taas.

Ja ylimpään kerrokseen. Hienot näkymät kattoikkunasta.
Tämä oli sinänsä mukavaa, sillä olin käyttänyt kyseistä ohjelmaa koulussa ja kaikki oli tuttua. Loppuviikosta se alkoi tosin jo käydä taakaksi. Svenja, jonka kanssa olimme kahdestaan koko viikon (sillä Englannin kuningatar oli käymässä ja tietenkin Fionalla oli sen vuoksi kova kiire tehdä hattuja ja mennä hänen puutarhajuhliinsa), ei osannut käyttää ohjelmia yhtä hyvin kuin minä. Kun kävi ilmi, että koneeni ei jaksanut renderöidä suuriksi käyviä kuvia, jouduimme työskentelemään melkein koko ajan yhtä aikaa hänen Macbookillaan. Koska Svenja ei ollut yhtä edistynyt Archicadin (tai Photoshopin - jota onneksi voin käyttää omalla koneellani) käyttäjä, istuin pitkän aikaa vain vieressä katsoen ja neuvoen.

ArchiCad-näkymäni.

Hän piti järjestelystä, koska oppi niin paljon uutta ja tarpeellista, mutta minulle aika ehti käymään tylsäksi. Onneksi kävimme välillä kuvaamassa aitoja materiaaleja ja niistä syntyviä varjoja, jotka sitten siirsimme 3D-mallinnukseen, joten aivan toimeettomana en joutunut istumaan.

Nyt kun ensimmäinen viikko onkin ohi ja voin viikonlopun jälkeen mietiskellä asiaa kunnolla, voinkin sanoa, että työ on ihan mukavaa. Svenja on oikein mukava ja kiltti, hänen kanssaan tulemme hyvin toimeen. Toivoisin silti, että voisimme jakaa työt paremmin keskenämme, koska saisin enemmän aikaan koneella yksin. Tuntuu myös hieman hölmöltä, että kaksi ihmistä tekee samaa asiaa, kun yksikin voisi sen tehdä. Kai siis haluaisi olla tehokkaampi kaiken kaikkiaan.

Olen myös huomannut, että projektista puuttuu tehokkuus muiltakin osin. Menemättä liikaa yksityiskohtiin voin kuitenkin todeta, että itse toivoisin muilta suurempaa ammattitaitoa. Tai ainakin halua vaikuttaa enemmän ammattimaisilta. Itse kohteessa on myös kummallisia asioita, kuten esimerkiksi minimaalisen kokoiset oviaukot, vaikka normaalikokoisetkin mahtuisivat. Tai epätoivoinen halu löytää laattoja, jotka luokitukseltaan Suomen oloissa tulisivat vain todella raskaaseen teollisuuskäyttöön. Kuinka paljon voin huomauttaa näistä asioista? Uskooko kukaan minun ammattitaitoani, jos vain totean että asia on näin (Suomessa)? Svenja toivoo, että olisin rehellinen mielipiteissäni mitä tulee tyyliin, mutta todellisuudessa tyylikin on jo pitkälti määritelty. Miten voisin todeta sen, että jos huoneen kaikki pinnat ovat tummansinistä lattiasta kattoon, tilasta ei mitenkään voi tulla "lämmin"? Sininen on kylmä väri. Ei lämmin. Jos laitat tilaan todella keltaisen valaistuksen, teidän sininen huoneenne on pian vihreä.

Toisaalta, takana on vasta ensimmäinen viikko. En ole ehtinyt tutustumaan Svenjan lisäksi muihin, koska kiirettä on liikkeessä pitänyt. Jännityksellä odotan saanko parempia tehtäviä tai voinko edes toteuttaa ne tehtävät, jotka saan, enemmän tehokkaasti ja tarkasti. Tiimissä työskentely on mukavaa, mutta vielä siihen ei ehkä ole löynyt meidän kohdallamme kunnon rytmiä.

22. kesäkuuta 2015

Sprachkurs

Nyt kun kielikurssi on osaltani ohi, ajattelin vähän käydä läpi siihen liittyviä fiiliksiä.

Oma saksan taitoni on ollut erittäin vaihteleva. Olen lukenut kasiluokan valinnaisista asti saksaa ja saanut siitä ylioppilaskirjoituksistakin numeron, joka oli "ihan ookoo". Tuolloin tunsin aina olevani vähän liian pihalla, en ollut oikein ymmärtänyt kielen jujua ja monet asiat menivät kilometrejä yli pääni. Yliopistolla ollessani päätin kuitenkin aloittaa saksan opinnot kirjaimellisesti alusta - menin alkeisryhmään ja opiskelin muutaman vuoden kaiken oppimani uudelleen. Tuolloin vihdoin ymmärsin miten jopa matemaattinen kieli saksa on. Jokin päässä loksahti oikealle paikalle ja pääsin oikeasti sisälle sen opiskeluun.

No, tästä kaikesta on nyt noin viitisen vuotta. En siis ole käyttänyt saksaa sen aikana juuri ollenkaan, jos sanaakaan. Niinpä kielikurssille meneminen pelotti. Tiesin, että sanastoni oli auttamattoman liian pieni selviämään edes tavallisista asioista, puhumattakaan siitä, miten toinen kotimainen halusi välttämättä tunkea aivojen sopukoista esille juuri silloin kun olisi pitänyt muistella sanoja saksaksi.

Porttien kautta sisäpihalle.
En tiedä mitä aluksi kielikurssilta odotin. Alkutesti jännitti ja koko ajan pohdin sitä, joudunko liian vaikeaan ryhmään. En kuitenkaan halunnut liian helppoonkaan, sillä halusin kuitenkin oppia jotain uutta. B1 tuntui lopulta olevan sopiva omalle taitotasolleni. Se oli oikeastaan se kohta, johon olin yliopistolla kertauskurssini lopettanut. Kielikurssin aikana käydyt kielioppiasiat tuntuivat tutuilta ja ihmetyksekseni tunsin niiden nousevan pintaan muistojen sopukoista sieltä lukiosta asti. Ihmeellistä, miten kymmenen vuotta sitten (tai enemmänkin!) opittu voi sillä tavalla herätä eloon kun sitä tarpeeksi häiritsee!

Itse opiskelu oli kuitenkin pieni pettymys. Meiltä monesti kysyttiin, miten kurssilla menee, enkä siihen kyllä osannut koskaan vastata paremmin kuin: "Ihan okei." Sillä sitähän se oli. Se oli ihan jees. Ihan ookoo. Suuria tunteita kurssilla oleminen ei aiheuttanut, mitä nyt muutaman kerran ärtymystä tai turhautumista. Mutta ei sekään sen kummempaa oikeastaan ollut. Kunhan piti suomalaiseen tapaan nähdä kaikessa ensimmäisenä negatiiviset puolet. (Vai onkohan se vain minun oma tapani?)

Mikä kurssissa sitten ärsytti? Vaikea sanoa. Olen yrittänyt hakea syytä opettajien opetustyylistä, muiden opiskelijoiden tavasta huomioida meidät - tai jättää huomioimatta - ja varhaisesta aloitusajasta. Tunnetusti en ole aamuihminen ja on suoranainen ihme, että jaksoin kaksi viikkoa herätä joka aamu seitsemältä ja lähteä jonnekin, johon en oikeastaan olisi jaksanut mennä. Olisin toivonut saavani kurssista enemmän irti. Enemmän sanastoa, enemmän puhetta, enemmän kuuntelua. Kaikkea enemmän. Sen sijaan sain opettajan, joka huusi tai hermostui oppilaille joka päivä heidän myöhästyessä ja yksinkertaisia kielioppitehtäviä, jotka käytiin yhtä yksinkertaisesti läpi. Ensimmäisen viikon aihe oli työpaikat ja työ, joka varmasti tuli tarpeeseen, mutta toisen viikon aihe, TV ja media, antoi lähinnä vain nippelitietoa saksalaisten mieltymiselle televison katseluun. Viimeisenä päivänä seisoimme kaikki ringissä ja lauloimme Es ist Sommer - kappaletta ulkoa, samalla jaloilla tahtia lyöden. Kai sitten siitä jotain hyötyä oli? Toivottavasti?


Punatiilirakennus oli vanha ja todella viehättävä. Miljöö kurssille oli kohdallaan!

Rakennus oli sisältäkin yhtä kaunis kuin ulkoa.
Toisaalta kielikurssille meneminen oli ehdottomasti vain hyvä asia. Ensinnäkin, sinne menemisessä ei ollut mitään hävittävää, jos nyt lyhyitä yöunia ei lasketa. Paras asia mitä kurssilta sain irti oli saksan kuuleminen. Opiskelijakavereiden puhe oli yhtä tyhjän kanssa, sillä suurimmaksi osaksi en joko ymmärtänyt sitä heidän paksujen aksenttiensa vuoksi tai itsekin kuulin, miten väärin he sanoja lausuivat (yllättäen esim. sanat, joissa oli 'ö' tai 'ä' tuotti suuria vaikeuksia). Opettajan papattaessa saksaa neljä tuntia päivässä teki kuitenkin ihmeitä. Usein nukkumaan mennessäni huomasin, miten tietyt lauseet alkoivat soida päässäni kun painoin pääni tyynyyn. Toisinaan huomasin puhuvani saksaa mielessäni noina iltoina paljon paremmin kuin tänne kaksi viikkoa sitten tullessani, vaikken suutani kovin paljoa ole ehtinyt avaamaankaan.

Joka päivä saimme lisäksi 20 min tauon, joka ei tuntunut muille opiskelijoille riittävän.
Kurssille meneminen myös on helpottanut saksan puhumista muualla Berliinissä. Olisi äärettömän helppoa aina kommunikoida englanniksi, sillä suurin osa osaa sitä sen verran, että vaikkapa dönerin ostaminen tai tilan pyytäminen luonnistuisi varmasti. Olen kuitenkin päättänyt, että koitan ensin saksaksi ja jos ei onnistu, englantia voi kokeilla perään. Tietenkin harmittaa, kun asiakaspalvelualttiit ihmiset kaupan kassalla tai Tramissa vaihtavat englantiin vaikka aloittaisin keskustelun saksaksi. Mutta olen sentään onnistunut käymään lyhyen keskustelun saksaksi mm. pyytäessäni apua pyykkipaikalla (asunnossa ei ole pyykkikonetta eikä -tupaa, joten viemme kamat julkiseen pesulaan). Uskon, että ilman kahden viikon kielikurssia olisin varmasti koittanut ensimmäisenä englantia, ihan vain, koska en olisi tottunut kuulemaan saksaa päässäni lainkaan.

Huomenna aloitan työt. Työskentelen eniten ilmeisesti toisen opiskelijan kanssa, joka jo lupautui puhumaan englantia kanssani. Ajattelin kuitenkin ehdottaa hänelle, että kokeilemme aluksi saksaksi ja käänymme englantiin vasta kun ei muuten mene jakeluun. Sillä mitä järkeä minun on viettää kolme kuukautta saksassa käyttämässä englantia? Silloinhan olisin voinut mennä Ready for Life -ohjelman kanssa vaikka sinne Dubliniin!

Jos ei muuta niin ainakin voin kertoa työpaikalla kaikki asiani passiivissa!
Lyhyesti toteankin siis, että kielikurssille pääseminen ja meneminen oli ehdottomasti hyödyttävää, mutta intensiivisestä kahdesta viikosta olisi voinut saada huomattavasti enemmänkin irti.

Ja nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, huomaan, että monella eri kielellä joka päivä kommunikointi on ehtinyt jo vaikuttaa suomeenkin - tämä kirjoittaminen tuntuu välillä tosi vaikealta!

14. kesäkuuta 2015

Meyerbeerstrasse

Weissenseen alueemme tuntuu ihanan kotoisalta yhdestä syystä: täällä kaikki kadut on nimetty vanhojen säveltäjien mukaan. Kauppaan kävellessäni kuljen ensin Meyerbeerin kadun kautta, käännyn Smetanan kadulle ja oikaisen vielä Chopinin kautta. Tunnen itseni niin iloiseksi aina kun tunnistan uuden kadun nimen.

Mutta kuka ihmeen Meyerbeer? Koska jo nyt on käynyt varmasti selväksi, että kyseessä ei ole saksalainen olutlajike, voin kertoa, että Giacomo Meyerbeer oli juutalaissyntyinen operasäveltäjän 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Ja kyllä, jouduin googlettamaan asian, vaikka ties kuinka monta tuntia elämästäni olen kuluttanut klassisen musiikin historian opetteluun.


Seuraavaksi tuleekin informaatiotäyteläinen postaus kolmen kuukauden kodistani kuvina. Ensimmäinen kertani soluasunnossa/asuntolassa, tämä on osaltaan kyllä ihan jännää!

Asunto on ensimmäisessä kerroksessa, joka helpottaa kyllä
 matkalaukkujen roudaamista huomattavasti.
Jennan ja minun huone. Oma sänkyni on heti ovesta katsottaessa vasemmalla. (Eikä täällä tietenkään tunneta käsitettä 'päiväpeitto'.)

Sängyltä katsottaessa oma pöytäni ja vaatekaappini on taas oven puoleisella seinällä.
Keittiö on ihan kiva, mutta liesituulettimen tai muun ilmastoinnin puute on edelleen käsittämätöntä. Jotain paistellessa koko keittiö on ihan täynnä savua! 

Vessoja asunnossa on kaksi. Tämä on yleensä ollut
miesten vessa, mutta nyt valtasimme sen Jennan kanssa.


Takapiha on koko rakennuksen käytössä, tosin me kai siellä
eniten istumme sillä se on suoraan takaoven edessä.
Eilen sain myös yhtäkkiä yksin kämpillä ollessani kisukaverin vieraaksi. Olin jättänyt takaoven oven auki, sillä olin menossa sinne syömään aamiaista, kun yhtäkkiä keskeltä asuntoa kuului valtava MAU. Mustavalkoisella kissalla tuntui olevan valtavasti asiaa ja se oli kovin läheisyydenkaipuinen puskiessaan ja kehrätessään. Lopulta istuskelimme molemmat ulkona, kun vesisade ja ukkonen jyrähteli. Vielä myöhemmin päivällä yksi kämppiksistämme päästi kissan toisen kerran sisälle, se kun niin sydäntäsärkevästi maukui oven takana. Kenen kissa lie? Pantaa ei ainakaan ollut.


Kuten kaikki muutkin elämäni kissat, tämäkään ei välittänyt
valokuvaamisen kohteena olemisesta.

Viikonloppu

Eilen tuli viikko täyteen siitä, kun saavuin Berliiniin. Ensimmäinen viikko on ollut ihan mukava, ei järisyttävän ihmeellinen tai tylsäkään. Päiviäni on varjostanut väsymys ja melkein joka päivä kielikurssin aikana puhjennus pääkipu (epäilen sen johtuvan luokkahuoneesta), mutta ensimmäinen viikko on toisaalta ollut mieleiseni. On ollut mukava käydä välillä tutustumassa ympäristöön, mutta ei niin, että kaikki pitäisi nähdä heti. Vielä on 11 viikkoa reissua jäljellä, eiköhän kaikki ympäristön nähtävyydet ehditä sen aikana nähdä.

Kielikurssi on ollut myös "ihan okei". Keskiviikkoisin ja torstaisin luokkaa opettaa eri opettaja, joka jollain tapaa on ehkä hieman mukavampi. Hän tosin vaatii ihmisiä enemmän osallistumaan nimellä, joka ei aina minunlaiselleni aamutokkuraihmiselle aina käy kuin nenä päähän. Mielestäni hänen tunneillaan kuitenkin sain enemmän irti koko opiskelusta. Oli hauskaa jutella small talk -aiheistä aina yhden henkilön kanssa kerralla, eikä niin, että pitäisi sanoa koko luokan edessä jotain ja tulla korjatuksi jatkuvasti. Ehkä tämä tosin on vain jotain suomalaista arkuutta puhua, kun ei ole täysin varma siitä, mitä sanoo. Varsinkin idästä tulevien kohdalla tämä ei tunnu olevan mikään ongelma. He avaavat suunsa ennen kuin edes tietävät mitä haluavat sanoa.

Perjantaisin kurssimme käy kuulemma aina jossain vierailulla. Tänä viikonloppuna vierailukohde oli Tränenpalast. Se on vapaasti suomeksi käännettynä "kyynelten palatsi", joka käytännössä on lasinen rakennus, joka vuosina 1962-1989 toimi rajanylityspaikkanan Itä- ja Länsi-Berliinin välillä.


Nyt rakennuksessa on museo, jossa esitellään mm. video muurin rakentamisesta ja purkamisesta, millaista propagandaa televisiossa näytettiin samasta aiheesta muurin molemmin puolin, millaisia tarinoita DDR:stä paenneet nykyisin kertovat. Rivistö aitoja passintarkastuskoppeja oli edelleen myös paikalla.


Teimme pareittain muutamia tehtäviä museoon tutustuessamme. En edelleenkään pysty täysin käsittämään koko muurin rakentamisen loogisuutta. Ei kai sellaista ole koskaan todella ollutkaan? Tällaiset järjettömyydet saavat miettimään mitä kaikkea muuta käsittämätöntä vaikka oma hallituksemme voi tuosta noin vain päittemme menoksi keksiä. Mitä jos itse olisin käymässä kävelyllä kaupungin toisella laidalla ja kotiin tullessani yhtäkkiä huomaisinkin, että rakennusten ja katujen läpi on rakennettu seinä, jonka läpi en enää koskaan pääsisi?




Perjantaina kävimme suomalaisten tyttöjen kanssa kävelemässä pimenevässä kaupungissa. Itseäni harmitti jatkuvasti se, että tämän hetken rahallinen tilanne ei sallinut ottaa osaa mihinkään muuten kuin katselemalla, sillä varsinkin Spree-joen varrella oli kaikenlaista viehättävää ja hauskaa meneillään. No, kuten sanottua, vielä on kesää jäljellä ja eiköhän niihinkin menoihin vielä päästä osalliseksi!
Kadut olivat täynnä toinen toistaan houuttelevampia ravintoloita.

Ihmettelin tätä ääneen jo ensimmäisenä päivänä: miksi ihmisilä on pakonomainen tarve päästä veden lähelle?
Ehdimme totutella myös vähän ison kirkon menoihin, kun istuskelimme muiden paikallisten seassa joen rannalla. Ohi lipui monenlaiset jokilaivat, joissa oli toinen toistaan kovemmat bileet meneillään. Lopulta yksi niistä melkein parkkeerasi päällemme, kun sen kannella syttyi todella kummallinen tappelu. Lihaskimppumiehet huusivat ja raivosivat kädet verissä toisilleen, yksi yritti hypätä pois jokeenkin siinä raivonsa seassa. Pakenimme kilttien tyttöjen tavoin kauemmas myrskyn silmästä, josta myöhemmin näimme, miten useampi poliisiauto ja ambulanssi kaarasi paikalle. Täysin mysteeriksi jäi, mitä laivalla oli tapahtunut, mutta joku, tai useampi, oli kyllä saanut pahasti turpaansa sen veren määrän perusteella.


Illan pimentyessä siirryimme rauhallisemmalle alueille. Kävelimme mm. herttaisen historiallisen Nikolaiviertelin läpi ja edelleen huokailin mielessäni: tänne on tultava myöhemmin isomman rahapussin kanssa uudelleen.

Kännykällä otetut kuvat eivät kyllä mitenkään tee oikeutta kortteleiden tunnelmalle.
 Sunnuntai on taas yllättäen täällä ja nyt pitää käydä vain toivomaan, että eilinen kauppareissu (joka oli hieman ahdistava sekin, kun kävi ilmi, että niin Aldissa kuin Lidlissäkään ei käy Visalla, oli se debit tai credit, maksaminen lainkaan - onneksi vielä oli muutama euro käteisenä lompakossa) oli järkevä. Mauerparkin kirppispöydät ja muut kansalliset menot tosin kiinnostaisivat, joten ehkä päädymme turisteilemaan sinne vielä tänään!

Toivottavasti ukkonen ja sade ei tänään ole aivan yhtä hurja kuin eilen. Isossa kaupungissa on näköjään isommat myrskytkin. Siltä ainakin tuntui kun ukkonen jyrisi niin, että rintakehä resonoi.

10. kesäkuuta 2015

Kolmas päivä

Nyt seuraa paljon tekstiä kolmannelta päivältä. Tämän jälkeen päästään taas nykyhetkeen!


Kolmas päivä

Aamulla herätys seitsemältä. Yö oli taas huonosti nukuttu – en edelleenkään tiedä mitä tämän valtavan tyynyn kanssa pitäisi tehdä. Missä sen käyttöohjeet ovat?! Metri kertaa metri tyynyä, joka ei ole edes kovin paksu. Koko tyyny lyttääntyy oudosti pään alle ja niskat ovat sojossa ja voi hyvänen aika. Taidan mennä pian kämppiksiltä kysymään, että miten näillä on tarkoitus nukkua, koska me ei olla vielä sitä tajuttu.

Takaisin aamuun. Tapasimme Tram-pysäkillä neljännen suomalaisen, Tarun, joka oli edellisenä iltana matkustanut Berliiniin ja asustelee vielä tämän viikon ajan Inan kanssa saman perheen luona. Matka kielikouluun meni ihan hyvin, Tramin vaihto bussiin puolessa välissä ja muutamia satoja metrejä kävelyä.

Kielikoululle päästyämme Ina ja minä lähdimme alkutestin tekoon. Siellä haluttiin siis selvittää tämänhetkinen kielitaso, jotta meidät voitaisiin sijoittaa oikeanlaiseen ryhmään. Heti kokeen eteeni saatuani tajusin, että kuolema kai odottaa, sillä koe tuntui todella vaikealta. Olin toukokuun alussa kertaillut vähän kielioppia ennen ensimmäistä haastattelua, mutta sen jälkeen koko saksa oli jäänyt auttamattomasti muiden kiireiden varjoon. Niinpä kielioppivastaukset menivät melkein täysin kielikorvan varassa. Lopulta kävi kuitenkin niin, että niin minä kuin Inakin menimme samaan ryhmään, jossa opiskelijat olivat B1-tasoa. (Kuulemma olimme molemmat siinä B1 ja B2 välissä, tosin epäilen vahvasti, että oma pääni oli siellä helpoimman puolella reilusti. Tietämättömille siis vielä, että tasot mitataan A1-C2-välillä, jossa C2 on kaikista edistynein.)

Ryhmässämme oli meidän lisäksemme noin kahdeksan muuta tyyppiä ympäri maailmaa, mm. Turkista, Meksikosta, Irakista ja Koreasta. He olivat ilmiselvästi opiskelleet jo kauemman aikaa yhdessä, kenties saman opettajan kanssa, sillä heidän menonsa oli melko tuttavallista ja välillä turhan lennokastakin. Itseäni opettajan opetustyyli ei kovin paljoa innostanut. Kurssilla puhutaan tietysti ainoastaan saksaa, mutta opetusta oli välillä vaikea ja ärsyttäväkin seurata. Opetus painottuu lähes täysin puhumiseen ja sen kautta kielioppiasioiden läpikäymiseen. Tämä olisi ehkä vielä OK, ellei muiden opiskelijoiden kautta käytävä keskustelu olisi niin vaikeaa seurata, sillä monet eivät itseni tavoin kuitenkaan osaa lausua saksaa aina kovin sujuvasti tai ymmärrettävästi. (En mm. edelleenkään tiedä minkä nimisiä nämä ihmiset olivat, koska kaikki puhuvat niin runsaalla aksentilla.) Lisäksi opettaja itse oli persoonaltaan sellainen, että meitä kumpaakin suomalaista vähän väliä ärsytti syystä taikka toisesta. No, kurssia on vain kaksi viikkoa, joka ehkä on ihan hyväkin. Toisaalta se on todella harmillista, koska en ensimmäisen päivän perusteella tule kurssista saamaan kovin paljoa irti, ainakaan saksan opetteleun kannalta. Onhan sitä varmasti hyödyllistä kuulla neljä tuntia putkeen jatkuvasti, kun kotosalla puhutaan suomea tai englantia.

Suoraan kielikurssilta vaihdoin tien toiselle puolelle Fiona Bennettin hattupuotiin. Sanoin: ”Hallo! Ich bin Paula... aus Finnland”, ja onneksi hän vaihtoi englanniksi koska olisin muuten jäänyt miettimään menikö prepositio edes oikein. Haha. Se on outoa, kun periaatteessa monia asioita saksaksi osaisi sanoa, mutta tosipaikan tullen suusta lentää ties mitä outouksia. Sanoin mm. aikaisemmin päivällä, notta: ”Das ist mich.” Suureksi häpeäkseni minut vielä korjattiin: ”Bin ich.” Joo, tiedän, tosin en tiedä miksi menin sanomaan noin järkyttävän helpon asian noin järkyttävän väärin.


Joka tapauksessa. Fionalla oli asiakas, jota hän meni palvelemaan ja minä katselin paikkoja. Olin Suomessa netistä jo katsellut videoita ja kuvia paikasta ja tutultahan se näytti. Kun miehelle oltiin saatu hieno hattu tilattua, ehdimme vaihtaa pari sanaa kun jo uusi asiakas astui sisään. Tällä kertaa vanhempi rouvashenkilö tahtoi sukulaispoikansa juhliin jonkun pienen hattusen. Sen piti olla sininen. (Haa! Katsokaa nyt, kyllä mä jotain ymmärrän, vaikken puhua osaakaan.) Onneksi sen hatun etsiminen ei kestänyt kauaakaan ja luulin jo, että pääsemme rupattelemaan, kun joku amerikkalainen nainen halusi ehdottomasti ostaa Fionasta kirjoitetun kirjan. Itse asiassa kolme kappaletta, jotka Fiona nimmaro. Koka kirja on saksaksi, hän kertoili turistille kirjasta ja näytti kuvia ja sun muuta, oli mukava asiakaspalvelia hänen palvovalle fanilleen, joka hoki superlatiiveja puoli tuntia putkeen. Asiakas itse oli hieman hauska tapaus, sillä hän kehuskeli itseään ja kuuluisia ystäviään ja omia töitään media-alalla joka toisessa lauseessa, mutta Fiona oli ystävällisen kiinnostunut koko sen ajan.


Liikkeessä työskentelee normaalisti neljä eri tyttöö, jotka käsin tekevät
 hattuja paikan päällä asiakkaiden toiveiden mukaisesti.

Vihdoin, tunnin päästä siitä kun olin tullut, pääsimme kuitenkin juttelemaan projektista, johon olen ottamassa osaa. Hän näytti minulle teatterin alla olevan 300-neliöisen tilan pohjakuvan, johon oikeastaan kaikki perustoiminnot oltiin jo suunniteltu. Tajusin siinä pohjaa katsellessan, että omat mieltymykseni ovat ehtineet asettua jo hyvin, sillä omaan silmääni toimintoja olisi voinut käytännöllisesti katsoen vielä parantaa. Asiakas haluaa koko tästä vessa- ja lounge-alueesta Berliinin hienoimman, josta ei haluta lähteä pois ja joka vetää vertoja teatterissa esitettäville esityksille. Suunnitelmakuvat olivat hienoja ja kauniita, mutta vielä on paljon mietittävää. Emme oikein päässeet vielä yhteisymmärrykseen siitä, mitä tulisin tekemään, koska en tiennyt miten kuvailla taitojani, sillä koulussa toki olemme tehneet kaiken alusta loppuun itse ja nyt ollaan yksityiskohdissa, jossa valitaan esimerkiksi materiaaleja ja tapoja, joilla ne voi liittää teknisesti toisiinsa. Sovimme siis että menen ensin tekemään hommia koneella, koska sillä osaan yleensä aina työskennellä helpoiten ja katsomme sitten, miten homma lähtee toimimaan. Lisäksi jo sovittiin, että pienoismalleja voisin rakennella nyt kun kaikki on suunnitteluvaiheessa.

Wintergarten näkyy kaupan ikkunsta.
Ainoa pieni huoli työn puolesta on se, että he kai olettavat, että mun läppäri jaksaa pyörittää näitä ohjelmia, joilla voin sitten asioita piirtää tai muokata. Lenovoni on kuitenkin ostettu ihan täysin kirjoitus- ja surffailukäyttöön, joten vähän huolestuttaa miten AutoCAD esimerkiksi koneelle edes mahtuu. Toivon salaa, että herra Böhmellä on tähän jokin ratkaisu. Hän kun tietää nämä hommat kaksikosta paremmin.

Kurvasimme Jennan kanssa kodin kautta seuraavaksi kauan odotetulle kauppareissulle Aldiin. Se sijaitsee ehkä noin vartin kävelymatkan päässä asunnoltamme. Ostoskärryihin kertyi nopeasti tavaraa ja jossain vaiheessa aloin jo huolestua, että en yksinkertaisesti voi ostaa kaikkea, sillä rahat loppuvat kesken. Kassalla kuitenkin kävi ilmi, että ostokseni tekivät vaivaiset 13,44e! Olin aivan ällikällä lyöty. Jennalla summa oli huomattavasti isompi, mutta laskeskelimme, että hänellä Suomessa samat ostokset olisivat tehneet järkyttävästi paljon enemmän. Tietenkin meille oli jo monet sanoneet, että Saksassa ruoka on halpaa ja varsinkin Aldissa, halpakauppojen kuninkaassa, mutta silti se itse koettuna tuntui hullulta.

Loppupäivän olemme lojuneet kotona ja syöneet ja Jenna on tehnyt kotiläksyjä. Järki sanoo, että nämä iltapäivät ovat niitä hetkiä, kun pitäisi tutkailla Berliiniä enemmän ja tehdä kaikenlaista hauskaa, mutta suoraan sanottuna olo on ollut väsynyt ja ainakin itselläni tänään ärtynyt. Mietin jo aamulla, että iskikö kulttuurishokki jo nyt kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta ehkä ärtymys onkin ollut enemmän huonosti nukuttuja öitä ja huonosti syötyjä ruokia. Ei tänäänkään kyllä paremmin ole mennyt, ehkä huomenna voisi syödä muutakin kuin leipää ja mehua. (Ja limpparia – löysin vihreää Coca-Colaa, toisin sanoen stevialla maustettua. Tästäkin pää meinasi räjähtää, eikä ainoastaan sen järkyttävän halvan hinnan vuoksi.)


Toinen ärsytyksen aihe on internetin puuttuminen – edelleen. Voimme siis maksaa pari kymppiä kuussa netistä, joka ilmestyy toimimaan haluamalleen laitteelle kunhan lähettää Katharinalle koneen MAC-numeron. Sain tänään häneltä viestiä, että numeroani ei hyväksytty ja että se olisi väärässä muodossa. Koitin etsiä ohjeiden mukaan kaiken alusta, mutta en mitenkään löytänyt hänen toivomaansa numerosarjaa mistään. Kun tähän lisää sen, että kielikoulun wifi ei myöskään löytynyt niin minun kuin Inankaan puhelimesta, on informaatioblokkaus täydellinen ja samalla täydellisen turhauttava. En halunnut käyttää suomalaisen kännykkäni dataa täällä ollessani ollenkaan, sillä se luonnollisesti maksaa ekstraa, mutta tänään olen pari kertaa muutaman minuutin laittanut sen päälle, jotta olen päässyt tarkistamaan sähköpostit ja muut viestit. Toivottavasti huomenna tähän nettiasiaan tulisi joku ratkaisu, koska blogin pitäminen Wordissa ei ole kovin palkitsevaa ja kotiinkin päin olisi mukavaa saada vihdoin kunnon yhteys.

9. kesäkuuta 2015

Toisen päivän seikkailut

Toinen päivä (7.6. - onnea pikkuveli!) oli seuraavanlainen:

Kirjoitan nyt toisen päivän seikkailuista, sillä asunnolla (jota jo pari kertaa olen huomaamattani kutsunut ”kodiksi” vaikkei se siltä todellisuudessa vielä tunnu) ei ole elämäni kahta peruspilaria tällä hetkellä: a) nettiä ja b) ruokaa. Niinpä tapan aikaa käyttämällä läppäriä, joka ei ole yhteydessä mihinkään.

Nukuin yön äärettömän huonosti. Heräilin vähän väliä ja olin aivan varma, että on pakko olla jo aamu. Eipä se koskaan kuitenkaan ollut. Lisäksi huoneessa oli hirvittävän kuuma. Täällä ei ole ilmastointia, joten suurin osa ilmanvaihdosta tapahtuu avointen ikkunoiden kautta, mutta ulkopuolella olevat pimennysverhot blokkaavat kaiken tehokkaasti. Niinpä kaksi ihmistä pienessä huoneessa, ovi ja ikkunat kiinni, sai mukavan lämpimän fiiliksen kaiken kaikkiaan koko yöksi. Lopulta heräsimme kummatkin kahdeksan aikoihin ja teimme tahoillamme mitä lie – en edes muista mitä. Jossain vaiheessa söin ja luin hetken Berlin-kirjaa, jonka jälkeen päätin mennä vielä takaisin nukkumaan. Tunnin nukuttuamme kello olikin jo kaksitoista ja aloimme valmistautua päivään, vihdoin.

Ina tuli meikkaussession kesken ja vaihdoimme kuulumisia ennen kuin päätimme lähteä Tramilla (ratikka) jonnekin keskustaan päin, kun lipuistakin olimme jo koko kuukaudeksi maksaneet. Päätimme vain kuljeksia päättömästi, sillä sunnuntai on täysin pyhitetty oleskeluun Saksassakin. Itse asiassa vielä pahemmin kuin Suomessa, sillä mm. mikään ruokakauppa ei ole auki. Vaihdoimme puolessa välissä matka U-Bahniin (metro) ja pysähdyimme 90-luvun jälkeen uudelleen kukoistaneelle alueelle eli Potsdamer Platzille.



Huomasimme melko nopeasti The Ritz-Carltonin edessä kasan ihmisiä ja päätimme mennä katsomaan ketä kuuluisuuksia siellä ihmiset odottelivat. Hiirenhiljaiset Nissanit UFA Champion's League -teipeillä jonottivat hotellin ovien edessä, joten tietenkin kaikkien muidenkin tavoin oletimme eilen Berliinissä pelatun liigan loppuottelun pelaajien oleskelevan sisällä. 



Välillä pyörähdimme lähettyvillä mm. katsomassa aidon Berliinin muurin palasia ja Sony Centerin sisäpihaa, mutta halusimme ehdottomasti nähdä muutaman pelaajan. Onneksemme ystävällinen portrieeri tuli kysymään minulta ketä odottelimme. Vastasin suoraan: En tiedä, jäimme tähän vain kun kaikki muutkin jäivät. Hän kertoi, että Ritzissä oli yöpynyt joukkueiden erilaista henkilökuntaa sekä muutamia vanhempia pelaajia, itse päätähdet olivat muissa kaupungin hotelleissa. Tästä lannistuneina (no, ainakin vähän) päätimme lähteä ja etsiä ruokapaikkaa.




Kaiken tämän odottelun aikana törmäsimme keski-ikäiseen Barcelona-faniin, joka oli matkustanut Berliiniin Espanjasta. Jossain vaiheessa hän halusi kuulla lisää Suomesta ja siitä, kannattaisiko hänen matkustaa tällä reissullaan sinne (vai menisikö mieluummin vaikka Tanskaan). Perinteinen suomalainen ujous ja rujous iski kai meihin kaikkiin, sillä emme millään keksineet mitään syytä, miksi hänen olisi pitänyt Suomeen mennä. Mitä nähtävyyksiä siellä on? Miten kuvailla suurta maata, jossa oli vähän ihmisiä ja vielä pienemmät kaupungit muun Euroopan mittapuulla? Epäilenpä että hän päättää jatkaa reissuaan vaikkapa sinne Tanskaan.

Elämässä on muutamia totuuksia, jotka ei maata vaihtamalla parane. Yksi niistä on seuraava: nälkäisenä mistään ei löydy ruokapaikkoja. Ei ainakaan sellaisia, mistä kaikki pitävät tai joihin on varaa. Onneksi sama varavaihtoehto löytyy silti maasta kuin maasta: McDonald's. No, lopulta törmäsimme Alexander Platzilla pieneen thai-ravintolaan, josta ostimme annokset ja istuimme ulos terassille nauttimaan vihdoin lämpimästä ruoasta, jolloin varavaihtoehto jäi kokematta. Oma annokseni, johon kuului curry-kanan ja riisin lisäksi myös juoma, maksoi vain vähän reilun kuusi euroa, mutta halvemmallakin olisi päässyt. Halvin annos taisi olla kolme euroa. Ei siis aivan liikaa! (Ilokseni voin myös kertoa, että tilasin tietysti Saksaksi. Näin: ”A fünf... Fanta... Nein. Danke.”)

Yritimme vielä etsiä jotain auki olevaa ruokakauppaa tai sen tapaista. Emme kioskityyppisten paikkojen lisäksi kuitenkaan löytäneet mitään, joten on vain oltava dietillä loppupäivä ja käydä kunnolla kaupassa huomenna.

Kotosalla join teetä (sitä tietysti piti ostaa ensimmäisenä iltana jo) ja katselimme saksalaista televisiota. En kyllä mitenkään pysty ottamaan vaikkapa Greyn Anatomiaa tai Ilman johtolankaa kovin tosissani, kun tuttujen äänien päällä onkin saksalaisia ääninäyttelijöitä. Juteltiin vielä yhden kämppiksen kanssa niitä näitä (hän on Lichtenstanista) ja päivittelimme sitä, miten dubbaukset ovat typeriä ja turhia.


Illalla uni ei meinannut tulla silmään sitten millään, vaikka huomasinkin että huoneessamme on kirjaimellisesti pilkkopimeää. Tätä jaksoin ihmetellä vaikka kuinka – siis silmät eivät edes tottuneet pimeään, ei vaikka kuinka monta tuntia höpötettiin silmät sepposen selällään. Todella outoa.

Ensimmäinen päivä Berliinissä

Tänään, tiistaina, ei toki ole ensimmäinen päiväni Berliinissä. Saavuimme lauantaina klo 17 lennolla, joten jo neljäs päivä on meneillään. Ensimmäiset kolme päivää elin kuitenkin ilman internettiä, joten tässä tulee koneelle valmiiksi ensimmäisenä päivänä kirjoittamaani tekstiä:

Iltapäivälle ostettujen lentolippujen turvin lähdin kotoa vasta puolenpäivän aikoihin. Täydellisessä maailmassa tämä tietysti olisi tarkoittanut kunnon yöunia ja virkeää mieltä, mutta luonnollisesti kummastakin oli puutetta ennen matkaa. Matkustin täysinäisellä bussilla Helsinki-Vantaalle (ja koin myötätuntoa pahoinvoivaa ja oksennuksenpartaalla olevaa tyttöä kohtaan) ja sain taas muistutuksen siitä, miksi lentokentällä ei välttämättä tarvitsisi olla niin aikaisin. Vaikka sähläsin hetken check-in-laitteen kanssa tulostaessani ruumaan menevälle laukulle tarralappua, istuin kentälletulohetken jälkeen jo vartin päästä portilla. Silti pari kertaa aikaisemmin matkustellessa on mennyt asiat turhan hilkulle liikenteen vuoksi, enkä yksinkertaisesti uskaltanut, taaskaan, ottaa sitä riskiä, että bussi olisi myöhässä tai rikki tai peruttu tai... Niinpä istuin ensimmäisen tunnin kiinni töpselissä, ennen kuin samalla lennolla myös Suomesta tuleva tyttö, Ina, saapui paikalle. Hän kävi sattumoisin saman koulun kuin minäkin, vaikka valmistuikin eri alalta.

Itse lento oli mitä nopein ja yksinkertaisin. Finnairilla lentäessä välillä jo unohti menevänsä ulkomaille, kun kaikki mustikkamehusta lähtien tarjoiltiin suomeksi. Tuntui myös käsittämättömältä, että himpun verran vähemmässä ajassa, kuin olin matkustanut Turusta Helsinkiin, pääsin Suomesta toiseen maahan. Pitäisi ilmeisesti lentää välillä muuallekin kuin USA:n puolelle, kun nämä lennot ovat näin älyttömän lyhyitä! Ehdin kyllästyä vain kerran ja silloinkin koneen lehteä selailemalla loppuaika kului kuin – kyllä – siivin!

Olin jo paria päivää aikaisemmin tutkaillut lämpötilatilanteen ja odotusten mukaisesti koneesta ulos astuessa meidät vastaanotti lämmin kesätuuli. Matkalaukkuja odotellessa tuulen puute vaihtui kuitenkin äkkiä tukalaksi hieksi, joka ei lähtenyt pois vasta kuin auringon laskettua suihkuni jälkeen. (Tai kenties kävin suihkussa auringonlaskun jälkeen.) Inan kanssa painiskelimme hetken matkakortin ostamisen kanssa (kun samalla juoksin sisään ja ulos ja sisään ja ulos lentokenttärakennuksesta, että sain WI-FI:n kautta What'sAppin kautta yhteyden neuvojaamme), ja sain saman tien myös turistin leiman otsaani kun en jostain syystä ymmärtänyt, että masiina hyväksyi vain yhden kappaleen jokaista setelilaatua kerrallaan – en siis voinut maksaa 79 euroa maksavaa lippua kahdella viidenkympin setelillä. Sitä pääsi joku ystävällinen saksalaissetäkin minulle vielä rahanippu kädessä selittämään. Kävi tosin ilmi, että hän oli asiaan perehtynyt työntekijä, jolta sain roposiini vaihtoseteleitä.


Matkakortin kirpaistessa kuukauden matkakassasta lovin pääsimme nauttimaan Berliinin kattavan julkisen liikenteen ilmastoiduista paikoista. Ensin bussilla keskustaan, jos sen nyt voi näin ilmaista, ja siitä vanhan Itä-Berliinin puolella edelleen toimivan Tramin eli ratikan kyytiin. Vastassa meitä oli Saksan yhteistyökumppanimme Katharine, hänen tyttärensä, aikaisemmin päivällä Suomesta saapunut Jenna, ja Inan perhesijoituksen äiti. Ina läksi uuden äitinsä kanssa vastapäiseen suuntaan kun me muut kävelimme muutaman minuutin ajan pysäkiltä uudelle asunnolle. Matkan aikana Katharina vaihtoi kielen saksaksi ja tätä jatkui aina siihen asti kun hän oli kertonut kaiken tarvittavan tulevista päivistä ja ojentanut minullekin seuraavien kuukauksien kotiavaimeni. Olen varma tämän johtuvan Katharinan tavasta puhua hitaasti ja harkiten, sillä hän on jatkuvasti ulkomaalaisten nuoren kanssa työnsä puolesta tekemisissä, mutta ymmärsin ainakin hyvän 90 % kaikesta hänen sanomastaan, josta henkisesti onnittelin itseäni. Bussissa istuessani en tosin ymmärtänyt kuin joka kymmenennen sanan vierustoverin kertomuksista, joten en turhaan vielä innostu tästä prosenttimäärästä.

Asuntomme sijaitsee siis Weissenseen alueella. Tässä yhteisasunnossa on minun ja Jennan lisäksi viisi muuta henkilöä tällä hetkellä – neljä tyttöä ja yksi poika, joista olen tavannut kaksi henkilöä. Asunto itsessään ei ole sen erikoisempi, saamme nauttia kokolattiamatosta varpaittemme alla märkätiloja lukuunottamatta kaikkialla sekä ikkunoiden ulkopuolelle sijoitetuista pimennysverhoista. En tosiaan tiedä miten muuten niitä edes kutsua. Ensimmäiset kaksi viikkoa Jenna ja minä asumme samassa huoneessa, jonka jälkeen ilmeisesti joku muuttaa pois ja saan oman huoneen loppuajaksi.

Nopean, mutta sisällöllisesti melko typerän, kauppareissun jälkeen päivä olikin pian jo pulkassa. Nälkä on melkein koko ajan, edelleen, ja vesi maistuu oudolta. Tyynyt ovat valtavan suuria neliöitä ja ötököitä lentelee avoimista ikkunoista kuolemaansa vähän väliä. Tavarat ovat kuitenkin toistaiseksi paikoillaan ja kännykkä kotoisasti latauksessa, joten nyt on aika käydä nukkumaan. Saa nähdä missä sitä aamulla luulee olevansa.


Gute Nacht.

2. kesäkuuta 2015

Työpaikka ja asunto

Olen tänään kuullut jo muutaman kerran lauseen: "Sä lähdet jo ylihuomisen ylihuomenna!" Sitä on jokseenkin vaikea itse ymmärtää ja sisäistää, mutta tiivis sähköpostiviestittely viime aikoina Saksaan päin on kyllä pitänyt kaiken valmistumiskiireen keskellä ajatukset myös tiukasti kesässä.

Viikonlopun aikana sain virallistakin virallisemmat paperit leimoineen päivineen harjoittelupaikan infon kera. Tänään puolestaan varmistui asunnon sijainti. Kummatkin vaikuttavat omilta osiltaan mukavilta, vaikkakin jo pelkkä matkustusaika mielessä ero alueiden välillä on kuin päivällä ja yöllä.

Esin tulevasta harjoittelupaikasta. Useiden epäonnistuneiden skypetysyritysten jälkeen sain puhelun Fiona Bennettiltä. Hän omistaa Berliinin keskustassa hulppean hattukaupan, jonka pääsuunnittelija ja omistaja hän myös on. Hatut eivät ole vain omasta mielestäni upeita, vaan niitä käyttävät niin Saksan kuin Hollywoodin kermakin. Miksi ihmeessä siis sisustussuunnittelija sai soiton hatuntekiljältä? (Uskokaa pois, mietin sitä ensimmäisen sähköpostin jälkeen itsekin tykyttävin sydämin.) Tähän kohtaan mukaan astuu Bennettin liikekumppani, herra nimeltä Hans Böhme.

© The Brander

Tämän verran sain irti puhelusta (joka kaikessa onnessa oli automaattisesti englanniksi!): Fiona ja Hans omistavat yrityksen, joka tekee kaikenlaista. Kumpikaan heistä ei ole varsinaisesti sisustaja, mutta he osallistuvat yhdessä moneneenlaiseen suunnitteluun. Heidän tämänhetkinen projektinsa on hattukaupan lähistöllä, myös Potsdamer Straßella, olevan Wintergarten Berliinin yleisövessojen (ja kenties baarialueenkin) suunnittelu ja toteutus. Koska kyseessä on vanha varieteeteatteri, projektin avainsanoja tuntuivat olevan "maaginen", "erikoinen" ja "taianomainen". Pienen kielimuurin vuoksi mm. "maagiset paneeliseinät" jäivät minulta hieman vielä piementoon, mutta luultavasti avautuvat kun näen suunnitelmat paikan päällä. (Kenties kirjaimellisesti?!)

© The Brander
Projektissa on mukana lisäkseni yksi arkkitehtiopiskelija ja yksi lavastusopiskelija. Työtehtävistä emme vielä sopineet mitään varmaa, vasta paikan päällä katsomme paremmin mitä itse osaan ja mitä he tarvitsevat. Fiona kuitenkin lupasi minun voivan tehdä aivan kaikkea, jos vain haluan. Saa nähdä mitä se käytännössä tarkoittaa. Projekti on ollut käynnissä jo 6 kk, joten tässä vaiheessa ollaan siirretty kuitenkin enemmän jo yksityiskohtiin, joihin heidän mielestään olisin hyvä apu. Toivotaan! Toivotaan myös, että osaan olla tarpeeksi eksentrinen tähän hommaan, sillä mitään tavallista ja jo monesti nähtyä he eivät kohteessa halua toteuttaa. Fiona itse vaikutti oikein mukavalta ja hän vakuutteli työporukankin olevan mukava. Näin papereistani, että firmassa on palkattuna kuusi henkilöä, tosin oletan, että näihin kuuluu hattukaupan myyjät ja hattujen tekijätkin. Kenties.


Asunto ei (onneksi?) ole aivan yhtä hulppea. Se sijaitsee julkisilla kuljettuna 47 minuutin päässä Potsdamer Straßelta! Toki olin tähän jo henkisesti valmistunut, sillä Allianssin infopäivänä juuri Berliinistä kotiutunut Ready for Life -tyttö sanoi istuneensa suuren osan ajastaan julkisissa kulkuvälineissä ja oletusarvoisesti kai jo tuolloin olimme sijoittumassa melkolailla samalle alueelle, ellei jopa samaan asuntoon. 

Asunto on siis melko kaukana keskustasta, Weissenseen alueella. Alue vaikuttaa Google Mapsin kautta tutkailtuna rauhalliselta ja yksinkertaiselta, mutta onneksi tärkein eli ruokakauppa (haha) löytyy neljänä eri versiona noin kilometrin säteellä - on täysin luomukauppa, keskitasoinen Kaiser's, ja halpoina tunnetut Aldi ja Lidl. Työaikani ovat ma-pe klo 10-19 (tunnin ruokatauolla) jolloin iltapalatarpeita luultavasti useammin tulee haettua lähikaupasta.

Ensimmäiset kaksi viikkoa - jolloin myös käymme kaikki Berliiniin lähtevät kielikoulussa (työpaikkani ja Wintergartenin vieressä) - olen samassa huoneessa myös Suomesta lähtevän tytön kanssa, jonka jälkeen siirryn omaan huoneeseeni. En ole koskaan asunut asuntolamaisesti toisen, tavallaan vieraan, ihmisen kanssa, joten hauska kokemus tämäkin! Ja onpahan joku, jonka kanssa käydä hoitamassa alun pakolliset toimet, kuten prepaidin ja netin hankkimiset sun muut.

Seuraavaksi palaan lukemaan ystäviltäni saamaani Lonely Planetin Berlin-kirjaa, joka on osoittautunut ensimmäistn 70 sivun aikana jo oivaksi apuvälineeksi. Ainakin perusnähtävyydet ja kaupunkialueet nimineen ovat ainakin tuttuja. Löysinpä jopa asuntomme läheltä kirjassa mainitun kahvilankin, joten sinne on varmasti pakko mennä nopeasti!

Ylihuomisen ylihuomenna!




Copyright: Kissakarhu. Sisällön tarjoaa Blogger.