Koko Saksaan lähdön perimmäinen
tarkoitus (niin minun kuin työkkärinkin mielestä) oli osallistua
oman alan työntekoon. Mitä sitten voi tehdä, jos työpaikalla
oleminen käy mahdottomaksi? Silloin ei auta kuin vaihtaa työpaikkaa.
Jo muutaman viikon ajan työpaikalla
oleminen on ollut turhauttavaa ja päivä päivältä oudompaa.
Viikko sitten kaikki kulminoitui lopulta ensin päivän mittaiseen
migreeniin ja seuraavan päivän keskusteluun töissä, jonka aikana
kävi harvinaisen selväksi, että aikanani Fionan ja Hansin
projektissa tulisi väittämättä loppuman ennenaikaisesti.
Viimeiset sanat, jotka kuulin Fionalta, olivat seuraavat: ”Älä
tule takaisin, ennen kuin olet varma että pystyt tähän ja että
olet innoissasi projektista!” Koko keskustelu oli omalta osaltani
täysin hämmentävä, koska omasta mielestäni olen työskennellyt
niin hyvin kuin paikassa, jossa ei neuvota, jossa ei saa kysyä,
jossa mitään ei ole kerrottu, vain voi.
Lopulta puhuin Educationin Katharinan
kanssa asiasta ja tulimme molemma siihen lopputulokseen, että aiomme
etsiä uuden paikan. Halusin kuitenkin henkilökohtaisesti puhua
Fionan kanssa, saada hänen suustaan suorat sanat sille, etteivät he
halunneet minua takaisin. Olin kuitenkin yllättänyt siitä, miten
helposti ne sanat tulivat puhelimessa seuraavana päivänä. Mikä ei
ollut kuitenkaan yllättävää, oli se, että Fiona halusi syytää
kaiken minun syykseni.
Tietenkin tällainen kokemus aivan
uudessa harjoittelupaikassa on saanut kolauksen niin
henkilökohtaiseen kuin ammatilliseen itsetuntooni. Välillä jopa
epäilin itseäni ja uskoin Fionaa – tämä kaikki on minun
syytäni, minä olen huono työntekijä, en osaa mitään, minun
pitäisi vain tajuta jotain, mitä en mitenkään tajua. He ovat
yrittäneet kaikkensa ja silti mikään ei onnistu, joten
välttämättäkin tämä kaikki on syytäni! Onneksi olen saanut
puhua asiasta juurta jaksain niin kotona täällä Saksassa kuin
kotiin Suomeenkin päin. Onneksi Katharinakin on saanut minut
uudelleen uskomaan omiin taitoihini ja siihen, että osaan kyllä,
tämä työpaikka ei vain ollut minua (eikä niitä muitakaan sieltä
äkkiä häipyneitä harjoittelijoita) varten. Harjoittelija on yhtä
hyvä kuin työntantajansa, täytyy vain uskoa se itsekin.
Joten. Elämä Berliinissä on saanut
uuden alun. Fiona ei halunnut enää tavata kasvotusten kun vein
avaimet takaisin, kai se kertoo jotain siitä, kuinka vähän minua
työpaikalla arvostettiin. Aion jättää ensimmäiset kuusi viikkoa
taakseni ja aloitan seuraavat kuusi puhtaalta pöydältä. Etsimme
tämän ensimmäisen viikon Katharinan kanssa uutta paikkaa yhdessä.
Jos sellaista ei löydy, aloitan maanantaina, viikon päästä, työt
hänen luonaan. Hänen mukaansa hän jopa haluaisi minut hänen
omaksi harjoittelijakseen, joten kai olen jotain hyvää tehnyt ja
sanonut ainakin hänen silmissään. Katharinan luona tekisin paljon
paperihommia sekä käännöstyötä, joka ei kuulosta lainkaan
hassummalta. Saisin käyttää niin saksaa kuin englantiakin, joten
mikäs sen mieluisampaa?
Nyt istun mukavana kesäiltana kodin
lähellä olevan järven (Suomen mittapuulla lammen...) luona. Luen
ja kuuntelen musiikkia ja kirjoitan. On mukavaa tietää, että voin
tämän viikon ajan tutustua Berliiniin uudelleen. Ehkä omalla
tavallani. On hassua huomata miten kaupungissa kaipaa luonnon helmaan
mutta maalla kaipaa kaupunkiin.
Weissensee, se järvi josta tämä kaupunginosa on saanut nimensä. |
Aurinko alkaa painua pilveen ja asteita
on vain parisenkymmentä. Taidan heittää viltin ja läppärin
takaisin kangaskassiin ja mennä kyselemään miten meidän asunnon
uusin asukas, italialainen Eloise, on saanut tänään kielikurssilla
aikaiseksi. Hän on luultavasti ollut saman ryhmän kanssa kuin
minäkin kuukausi sitten. Hauskaa kuulla mitä mieltä hän on
opettajasta ja muista kanssaoppilaista.
P.S. Jos kuvat kiinnostavat tekstiä enemmän, lisää löytyy valokuvablogistani täältä.
Sulla on käynyt nyt niin huono tuuri ja oot joutunut näkemään sitä Saksan huonompaa puolta. Omakohtainen kokemus kun on itelläkin se, että suurimmalla osalla niistä keskieuroopan juntturoista näyttää olevan halko perseessä aamukuudesta auringonlaskuun asti.. Me suomalaiset jurotkin ollaan niille vaan LIIAN aurinkoisia. Nyt vaan nokka kohti uusia haasteita ja jaksat olla yhä yhtä iloinen itses niin ei voi mennä mönkään! - Jaana (PS. Veljesi käski haistattaa pitkät..)
VastaaPoistaJoo, harmi, että muuten niin chillissä kaupungissa oon nyt ollut vain tosi nyrpeiden saksalaisten kanssa tekemisissä! Julkisissa voi olla vaikka miten mukavia ihmisiä mutta tuolla työpaikalla kyllä suurin osa oli niin jumalasta seuraavia vakavuudessaan, että huh. No, mutta, kuten sanoit, nokka kohti uusia haasteita! Seuraava paikka ei mitenkään voi olla näin huono ja ainakin oon varautunut enkä jätä sanomatta, jos alku näyttää yhtä huonolta! Kiitti! :)
Poista